Nikki ei ottanut sukkia pois jaloistaan illallakaan, maata mennessään. Vaikka kiuas oli kuuma, piti hän ne jalassaan, ne tekivät niin hyvää vanhalle ruumiille. Hän katsoi jalkojaan, oikoi niitä ja ihmetteli vieläkin, että miten se isäntä hennoi…
Se tuntui kummallisen hyvältä. Hän, Nikki, on vanha, työkulu ihminen, isäntä on nuorempi, paljoa nuorempi, ja mahtava. Heidän välillään ovat nyt lämpöset sukat…
Ajatukset sekaantuivat, ne kiersivät sinne ja tänne, pysähtyivät minne sattuivat, lähtivät jälleen kulkemaan.
Isäntä oli jo mennyt maata, väki oli käynyt levolle mikä minnekin, — pirtissä ei tänä yönä maannut muita kuin Nikki. Palvelustyttökin, joka tähän asti osittain omaa rohkeuttaan, osittain pakosta tilan puutteen takia oli maannut pirtissä, oli vetäytynyt muualle. Tupa oli hiljanen kuin hauta.
Vanhus nukkui tavallista ikälopun unta, puoleksi horroksissa, puoleksi valveillaan. Sukat ovat muuttuneet huikean rannullisiksi ja Freedrika kutoo niitä… Vikkelään kulkevat vartaat ja vartta syntyy. Se on jo hyvin pitkä ja yhä vain kutoo Freedrika. Nikkiä sanomattomasti huvittaa se kudoksen paljous. Huone alkaa jo tulla täyteen siitä… hänen henkeänsä jo ahdistaa tavaran paljous.
Nikki nousee ylös… hei… parilla askeleella hän hyppää alas kiukaalta. Tämähän on kummaa, hän on niin nuori ja voimakas.
Sukka katosi, mutta yhä vain Freedrika kutoi. Nikki katsoi ulos ovesta: sukan varsi oli pihassa pitkin pituuttaan ja se lisääntyi vaateaittaa kohden. Vaateaitan portailla seisoi emäntävainaja ja syötti yhä kasvavaa sukkaa aittaan. Nikin jalkoja palelee, ne ovat paljaat ja hän kovenee Freedrikalle…
Sitte hän muisti mitä isäntä oli sanonut, että hänen piti lähteä ruotiin… Isäntä on pihassa ja tarjoo sukkia. Nikki ottaa ne ja yrittää vetää jalkaansa, mutta sukat kutistuvat olemattomiin. Samassa ajaa vyöryää pihaan komeat ajopelit.
Nikki ymmärtää, että hänen oli niissä lähdettävä ruotiin. Voimakkain hypyin astui hän vaunuihin ja lähti ajamaan. Metsät, niityt, kylät kulkivat siintävänä hänen ohitsensa. Hän muisti joskus ennenkin näin ajaneensa näillä samoilla ajopeleillä, mutta milloin, se ei selvene. Ahaa, kun tullaan vuoren luo, jossa on punanen kivi, niin siinä muistan…
Vaunut katosivat, mutta yhä vain Nikki kulki tuhotonta vauhtia yli vuorien ja järvien. Hänen päätänsä huimasi. Hän koetti voimansa painolla päästä takaisin maan pinnalle, saada pohjaa jaloilleen. Joskus hän pääsi likelle, sai varpaillaan kiinni maasta, mutta sitte jälleen joku vastustamaton voima alkoi viedä ylöspäin. Menköön, tuumi Nikki ja ponnahutti itsensä irti maasta…