Mielen valtasi rauhallinen tunne. — Näin minä ennenkin olin, vaan milloin se taas olikaan…
Niin… ainahan näin on ollut.
Nikki unohti koskaan olleensakaan maan päällä.
* * * * *
Sinä yönä ei emäntävainaja näyttäytynyt. Mellan noidan neuvo oli ollut tehokas: isäntä oli saanet vaivasen kiitoksen. Ja Nikki oli ollut oikea henkilö.
Aamulla isäntä heräsi siihen, että palvelustyttö kolkutti oveen ja huusi:
— Isäntä, isäntä, nouskaa pian ylös. Nikki on kuollut kiukaalle. Sitä se emäntävainaja täältä hakikin.
Tellu.
Tellu oli viime aikoina tuntenut vaistomaista rauhattomuutta. Mistä se johtui, sitä eivät hänen ajatuksensa kyenneet selvittämään. Sitä liikkui ympäristössä, kuohui ilmassa ja siitä se sieramien kautta tunkeutui hänen olemukseensa. Tämän sisäisen levottomuuden vaikutuksesta Tellu tuon tuostakin päästi pitkiä, valittavia ääniä, jotka pahoina enteinä vuorostaan tunkeutuivat Peltosen ja hänen perheensä viisaisiin sydämiin.
— Kunhan ei vain matkalla mitään onnettomuutta tapahtuisi, sanoi
Peltoska miehelleen, — tuo koirahan ulvoo kuin kuoleman edellä.