— Mitä vielä, muuten se vaan ulvoo omaa ulvomistaan, vastasi mies.
Mutta rauhallinen hän ei itsekään ollut. Kaukana siitä. Koiran ulvonta muistutti hänelle jotakin, jonka hän oli kadottamaisillaan, jotakin kaukaista, ylen rakasta, ikuisesti erottamatonta; siinä oli valittavien henkien tuskaa, pitkien talviöiden kylmää liikkumattomuutta synkissä erämaissa.
Peltonen ei ollut taikauskonen. Kuitenkin sokaisi Tellun haikea valitus sen kauniin kuvan, jonka hän oli itselleen luonut Amerikan kultakentistä. Se toi jo edeltäkäsin mieleen kotimaan salot, talviset viimat, — rakkaina mieleen juuri ne, joita pakoon Peltonen ensi tilassa oli päättänyt lähteä.
Täytyi oikein karaista luontoansa.
Hän oli päättänyt tulevana keväänä muuttaa Ameriikkaan, oli myynyt osan tavaroistaan, elukkansa, taloustarpeensa ja kaikki tarpeettomat vaatteet, — koira ei saanut olla matkan esteenä.
Mutta Tellu ei saanut lepoa, ei rauhaa. Se kulki huoneiden ja ulkorakennusten väliä, nuuski jälkiä, vainusi, etsi sitä olematonta, näkymätöntä, jonka kolkko olemus oli rikkonut kodin rauhan. Tellu nuuski isäntää, emäntää, pientä lasta; niissä oli entinen, tuttu haju ja kuitenkin virtasi niistä jotakin… Hän töykkäsi tuvan oven auki, istui selkä köyryssä portaille, nosti kuononsa ylös ja päästi pitkän, haikean valituksen ylös taivaisiin.
Hän ei voinut olla sitä tekemätä, sillä muuten olisi henki salpautunut rintaa täyttävän ahdistuksen painosta. Hän ulvoi yöt ja päivät ja yhä painostavammaksi kävi tunne rinnassa, yhä haikeammaksi valitus.
Talven selkä alkoi taittua, aurinko alkoi jo heikosti lämmittää Tellun kylkeä hänen loikoessaan portaalla. Entisinä aikoina, menneinä kevättalvina oli aurinko tullessaan tuonut ilosen mielialan. Tellu oli auringon kohotessa alkanut elää, laajat hongikot olivat olleet ilosia temmelkenttiä, joissa varjo oli kilvan kiitänyt hänen rinnallaan. Nyt ei hän tuntenut auringon houkuttelevaa voimaa, hänen rintansa alta ei päivänpaiste voinut poistaa selittämätöntä, kaihovaa tuskaa. Ja jota korkeammalle päivä kohosi, sitä pimeämmäksi muuttui mieli.
Tuli kevät. Mökissä alkoi ennen kuulumaton elämä. Sen sijaan, että isäntä olisi alkanut peltoja viljellä, hän nyt tavaroita — samoja, joihin Tellun luvatta ei kukaan vieras ollut saanut kajota ja joista ennen oli niin hyvää huolta pidetty, — näitä samoja tavaroita isäntä nyt antoi vieraille ihmisille ja potkasi Tellua, kun se ikenet irvessä koetti estää vieraan niitä ottamasta. Jotakin tavatonta, järjellisestä elämästä poikkeavaa oli tekeillä, jota Tellu ei käsittänyt. Ennen oli toisin. Ei ollut sitä tekoa, jota Tellu ei olisi ymmärtänyt, ei askelta, jonka tarkotusta hän ei olisi tietänyt, hän oli ymmärtänyt isännän ja emännän toiminnan täydellisesti. Nyt ei enää ollut niin…
Eräänä aamuna pukeutuivat isäntä, emäntä ja lapsi matkavaatteisiin. Tellu oli niinikään lähtöhommissa. Se hyppeli, liehakoi ja haukkui pelkästä innosta.