Mutta isäntä asetti hänen kaulaansa nauhan ja sitoi Tellun kiinni pihakoivuun…
Käpristyneenä, vapisevana Tellu siinä makasi, kun vieras ihminen hänet vihdoin irti päästi ja vieressä seisovalle naiselle virkkoi:
— Voi sitä raukkaa. Tuo sille voileipä.
Vieraat ihmiset kantoivat sisään vieraita esineitä ja vieras nainen tarjosi voileipää.
Tellu oli aivan sekasin hämmästyksestä. Murahtaen sieppasi hän voileivän, hotkasi sen yhdellä kerralla… mutta sitten toi tuuli tieltä päin tutun tuoksun, isäntäväen! Hän oli kytkyestä vapaa ja kiihkeästi hän lähti juoksemaan hajua kohden. Hän juoksi kuono tiehen painuneena, juoksi yhä hurjemmin, yhä selvemmäksi muuttui haju. Selvästi hän erotti tuoreet jäljet. Niitä myöten hän menee vaikka maailman ääriin ja löytää omaisensa…
Hän saapui laivasillalle. Sen reunaan jäljet loppuivat. Koira kohotti kuononsa, haisteli kaikkiin ilmansuuntiin, mutta haju oli kokonaan kadonnut, kaukaisinta värähdystäkään ei tuntunut, ei ilmassa ei maassa… vesi oli kaiken haudannut. Tellu istahti laivasillan äärimmäiselle reunalle, katseli tuokion veden hiljaisia laineita, päästi sitten äänen niin vihlovan, niin valittavan, että se vieri kauaksi yli koko kylän. Se sai ihmiset kauhistumaan, kukin alkoi ajatella kuolemaa, tulipaloa, nälkävuosia, ruttotauteja ja muita rangaistuksia, joilla Herra ihmissukua kurittaa.
Tellu seisoi laiturilla ja veteen katsoen ulvoi. Hänen vaistomainen surunsa oli saanut selvyyden. Vesi, jonka lävitse haju ei tunkeudu, kätki hänen rakkaansa. Kadonnut oli kaikki, loppunut ilo ja elämä ja hän oli yksin suruineen.
Poislähtöä Tellu ei ajatellut, hän oli unohtanut, että maailmaa olikaan. Kun hän ei enää jaksanut ulvoa, vaipui hän hervottomana ja vapisevana laiturille ja uikutti hiljaa.
Monta päivää hän jo oli maannut laivasillalla. Ihmisiä tuli ja meni. Jotkut pysähtyivät katsomaan, toiset silittivät, — jolloin koira kohotti silmäkulmaansa, katsoi verestävin silmin hyväilijää, — toiset taas potkasivat. Silloin hän nousi seisomaan, köyristyi yhä enemmän ja muutti paikkaa.
Ei Tellu mitään ajatellut, ei harkinnut, eikä suunnitellut. Ikävä ja kaipaus olivat hänessä muodostuneet olemukseksi, joka oli yhtä hänen olemuksensa kanssa. Eikä Tellu muistellut entisiä onnellisia aikoja, — hajun kadotessa olivat kaikki muistotkin kadonneet. Hän vain suri, sillä suru oli hänen elämänsä.