Hänen maineensa alkoi levitä ympäri pitäjää, ihmiset puhuivat säälien siitä ihmeen viisaasta koirasta, joka laivasillalla isäntäänsä suree. Tellua tultiin vartavasten katsomaan ja tullessaan ihmiset toivat ruokaa, jota koira kaikkien suureksi ihmeeksi ahmien söi. Ettei hän hylkinyt ruokaa ja ollut nälissään, se hiukan himmensi hänen uskollisuutensa ja viisautensa mainetta, sillä ihmiset olisivat säälineet vielä enemmän ja vuodattaneet vielä katkerampia kyyneleitä, jos Tellu olisi lakannut syömästä ja kuollut nälkään. —
Laivasilta oli nyt hänen varsinainen kotinsa. Siihen oli haju hänet kulettanut ja siihen oli hän jäänyt, hän ei voinut siitä irtautua. Ketään ei hän siinä odottanut, mitään erinomaista ei hän kaivannutkaan. Hän eli, kun hän ei kuollut, — kuolemaakaan hän ei kaivannut, enempää kuin elämääkään rakasti. Aurinko paistoi kylkeä, silloin ojensi hän jalkansa, läähätti kieli suusta ulkona ruumiillisesta hyvinvoinnista. Kun taas satoi, silloin hän käpristyi kokoon ja pani kuononsa vatsan alle lämmittämään. Tuo kaikki kävi koneellisesti, se oli suuren luonnon itsetiedotonta työskentelyä ilman että Tellu vähintäkään ajatteli itsensä suojelemista tai omaa hyvinvointiansa.
Mutta vihdoin ilmestyi uusi henkilö Tellun elämän näyttämölle. Se ei ollut potkija eikä hyväilijä, vaan se oli mies, joka tuntui tutulta.
Tellu kohotti päätään ja katsoi odottavana mieheen, joka häntä tarkasteli.
— Teelu, Teelu!
Kaukainen hämärä muisto, tai pikemmin vaisto ilmaisi, että tuolle miehelle hän usein oli haukkunut.
— Teelu, seh!
Hämärinä kulki koiran mieleen aavistuksia, että tuon miehen ja jonkin kaukaisen menneisyyden välillä oli jotakin yhteyttä. Hän nousi ylös ja takkuinen häntä alkoi itsestään heilua. Mies taputti koiraa päähän ja silitteli sen pörröistä karvaa. Samassa solahti miehen selästä alas nahkanen reppu ja silloin Tellu tunsi hänet. Tellun oli ollut tapana ankarasti haukkua reppuryssälle aina kun se oli tullut Peltosen mökille.
Reppuri tuntui omaiselta, se oli ainoa tuttu entisiltä ajoilta ja sen takia oli hän saanut kaikkein eniten murista…
— Teelu, Teelu, kutsui venäläinen murteellisesti ja kun hän lähti kulkemaan kylää kohden, piti Tellu aivan luonnollisena seurata häntä.