Emäntä sen kyllä tietää, mutta hänellä ei satu olemaan rahaa.
— Niin, niin, huonot ovat raha-ajat nykyään, valitteli Loviisa. — Ei tahdo kauppa enää kannattaa, niinkuin ennen. Mutta eihän emännän tarvitse rahalla ostaa, ruokakin kelpaa… Ohhoo, toiseen toimeen olisi ryhdyttävä, ei tahdo kauppa enää elättää, vaan mihinkäpä ryhtyä kun terveys on mennyttä ja voimat huonot.
— Ketterähän se Loviisa vielä on, virkkoi emäntä, ketterä kuin nuori ikään.
— Kyllähän se muuten menisi… enhän minä muuten… mutta kun tuolla rajapitäjän kartanossa koira puri, niin siitä päivin en ole tervettä päivää nähnyt.
Loviisan ympärille kertyi talonväkeä kuuntelemaan. Kun Loviisa alkoi kertoa, silloin kannatti kuunnella. Ei se muija koskaan turhia laverrellut, niinkuin muut kuleksijat, tosia asioita se aina puhui.
— Miten se kävi, tiedusteli emäntä, puriko pahastikin?
— Ei se luun vammaa tainnut aikaan saada, mutta sydämeni vavahti pois sijoiltaan, eikä ota enää asettuakseen, nykyttää, hytkyttää vaan aina ja väliin se lyö niin kovasti että siihen paikallaan luulee kuolevansa. Huimoo ja kiertää alituiseen sydänalassa ja vapistus on aina jäsenissä.
— Kenen se oli koira? kysyi isäntä.
— Kartanon koira se oli.
— Mitä te sille teitte, tiedusteli renkipoika, jonka tapana oli ärsytellä koiria.