Kuulijain ihmeeksi alkoi Loviisa sydämellisesti nauraa.
Renkipoika nauroi mukana pelkästä myötätuntosuudesta, sillä hän aavisti
Loviisan tehneen jotakin perin hullunkurista.
— Nähkääs, kertoi eukko nauraen, en minä tehnyt muuta kuin yritin mennä siitä ovesta sisälle, josta paremmat ihmiset kulkevat… enkä yhtään huomannut isoa koiranjuutikasta, joka makasi kynnyksellä. Astuin kuin mikäkin rouva ylös paraatirappusia ja tartuin oveen, mutta äläpäs niin vaan koske, tuumi koira ja karahutti minua niskaan. Eiköstä ole koirakin viisas jumalanluoma, kun ottaa ja erottaa, kuka köyhä on! Niinhän sen on järki kuin viisaan ihmisen! En olisi uskonut elukalla olevan sellaista ymmärrystä… Piiat sitten jälestäpäin kertoivat, ettei se koskaan karkaa parempain ihmisten niskaan, huonompain vain ja kerjäläisten. Sanottakoon sitte, ettei koiralla ole sielua…
— Tuliko ketään hätiin? kysyi emäntä.
— No veikkoset! Itse patruuna ja patrunessa juoksivat minkä ennättivät… Vieläkin korvissani kaikuu kepin läiske, kun sitä koiraa hakattiin, että saivat sen eroamaan niskastani.
Isäntä alkoi kävellä edes takaisin pirtin permannolla. Hänen otsansa oli vetäytynyt kurttuun ja hän näytti miettivän ja harkitsevan, jotakin. Vihdoin hän pysähtyi Loviisan eteen ja kysyi tärkeän näkösenä:
— Oliko siinä ketään näkemässä?
— Oli. Koko kartanon väki siihen meluun tuli.
Isäntä alkoi jälleen miettiä. Toiset seurasivat tarkoin hänen ilmeitään. He aavistivat, mitä hänen mielessään liikkui. Vihdoin hän rykäsi, pisti kätensä housujen taskuun ja virkkoi ankaralla äänellä:
— Patruuna on vietävä oikeuteen ja häneltä on vaadittava kipurahoja!
Teidän on paikalla lähdettävä lääkäriin, minä annan hevosen.