— Niin, yhtyi emäntä, patruunan on maksettava teille ikuinen eläke menetetystä terveydestä.
— Ja sitte ei teidän tarvitse enää kaupustella, säesti renkipoika. —
Elätte vaan kuin herra rahoillanne!
Loviisa tuumi hetken aikaa asiata. Sitten hän virkkoi:
— Miten sen asian laita oikeastaan lie… Ei kait oikeus mitään mahda elukalle… viisaimmallekaan?
— Ei elukalle, mutta sen omistajalle, selitti isäntä.
— Jaa, mutta eihän patruuna minua purrut.
— Elukka on patruunan omaisuutta ja hän on vastuunalainen siitä.
— Niinhän se taitaa olla, myönsi Loviisa, mutta olisihan se minulta ikäänkuin oikeuden väärinkäyttämistä, jos patruuna joutuisi viattoman elukan takia vastuuseen.
— Saisitte hyvät rahat, sanoi renkipoika.
— Jaa, jaa, tuumi eukko, jos niinkuin määrättäisiin, että patruunan pitää minulle maksaa koiran puremasta, niin sehän se minusta vääryydeltä juuri tuntuisikin, — ja minä kun en ole näihin päiviin asti vääryydellä penniäkään ansainnut. Näin vanhana olisi sellainen ansio peräti outoa.