— Ei se ole vääryyttä, ärjäsi isäntä, kyllä minä tunnen lain ja oikeuden joka pienimmänkin pykälän, — kyllä minä siksi usein olen sen kanssa tekemisissä ollut, enkä koskaan ole alakynteen jäänyt!
— Tietäähän isäntä, tietäähän isäntä, lepytteli Loviisa, mutta kun minä en ole ikänäni lakia tarvinnut. Paljon minua on elämäni varrella tuupittu ja usein on ihminenkin niskaani karannut ja aina sentään on ilman lakia toimeen tultu… niin olisi näin vanhana hiukan ilkeätä ruveta käräjöimään koiran kanssa…
Ystävän murha.
Eliina vietti kahdeksatta syntymäpäiväänsä, kun äiti hänelle lahjotti pienen, hontelokoipisen vasikan.
— Saanko minä sen ihan omakseni? kysyi Eliina ylen onnellisena moisesta arvokkaasta lahjasta.
— Aivan omaksesi, vastasi äiti. — Ruoki ja hoida sitä hyvin, niin saat siitä suuren lehmän. Se, näes, kasvaa kuten sinäkin.
Eliina juoksi navettaan, meni vasikkansa luo ja sitä kaulalle taputtaen pieni emäntä nyt esitteli itsensä pienelle lehmälleen.
— Sinä olet nyt minun oma lehmäni, äiti antoi sinut minulle omaksi!
Ja siitä asti alkoi heidän ystävyytensä, joka oli niin lämmin ja syvä kuin vain kahden viattoman ja hyvänsuovan olennon välillä voi olla.
Eliina antoi vasikalleen nimen Sunnikki, syystä että hän tahtoi pitää sitä kunniassa ja Sunnikki-nimi kuulosti niin arvokkaalta ja aito lehmämäiseltä.