Nimeen taisi liittyä jonkunlainen ennustus, sillä kauan ei Sunnikki tahtonutkaan olla vasikkana. Se kasvoi, kehittyi ja paisui ylen nopeasti. Se sai ennen pitkää arvonimen mullikka, kun Eliina yhä vielä oli pieni tyttönen. Tämä ei kuitenkaan heidän ystävyyteensä mitään vaikuttanut. Sunnikki kohteli emäntäänsä aivan kuin vertaistaan, se tepasteli, ravisteli päätään, mylvi, möyrysi ja oli kuin ennenkin.
Sunnikki oli Eliinan mielestä kyläkunnan kaunein lehmä. Sen pää oli musta, mykyräinen ja sarveton, vatsan alus tumman-, selkä vaaleanruskea, takaraajat valkoset. Ihmiset sanoivat sitä rumaksi ja se teki kovin pahaa Eliinan sydämelle… sillä Jumalahan sen Sunnikin oli sellaiseksi luonut.
Keväällä kun lehmät laskettiin laitumelle, huomasi äiti, että Sunnikki oli lihavampi ja kiiltäväkarvasempi kuin toiset lehmät. Äiti arveli, että Eliina oli anastellut toisten lehmien ruoka-annoksista omalleen, vaikka siinä hän erehtyi. Eliina oli suoraan aitasta ottanut leipää ja jauhoja, joita talon ei ollut vara lehmille syöttää.
Eliina oli vanhempiensa ainoa lapsi. Hänellä ei näin ollen ollut muita uskotuita, eikä tovereita kuin Sunnikki. Sille hän kertoi kaikki pienet surunsa ja huolensa, kuten ilonsakin. Sunnikki oli hienotunteinen ja uskollinen, ei koskaan nauranut, ei ilveillyt, eikä pilkannut, vaan käsitti että pienellä tyttösellä on tässä maailmassa paljon kärsimyksiä, jos on ilojakin.
Sunnikki tiesi, ettei Eliina tahallaan astioita särkenyt, ne putoilivat
vahingossa käsistä, aivan samalla tavalla kuin valeetkin pikku suusta.
Paljon sellaista, joka äidin mielestä oli ihan käsittämätöntä, oli
Sunnikista päivän selvää ja täysin luonnollista ja anteeksiannettavaa.
Toisaalta taas kun kylän lapset alkoivat Eliinaa kutsua »mullikka-Eliinaksi», ei tyttönen ollenkaan loukkaantunut, sillä kutsuivathan ne Sunnikkiakin Eliinan mullikaksi. Mutta kun naapurin poika sepitti tällaisen laulun, että:
sarveton lehmä ja pennin raha löytyy vaikka kellä, ja jolla ei muuta tavaraa ole sen ei passaa rehennellä,
niin siitä Eliina suuttui, — suuttui niin kovasti laulun sepittäjälle, että päätti aina olla hänelle vihanen. Sillä paitsi sitä, että laulu kovasti solvasi Sunnikin arvoa, joutui Eliina sen kautta jokaisen ihmisen suuhun ympäri maailmaa. Aina kun kylän lapset näkivät hänet, alkoivat he hoilata:
— Kuules, mullikka-Eliina, että sarveton lehmä ja pennin raha…
Ne olivat kuitenkin vain pieniä kiusoja verrattuina siihen iloon, mikä
Eliinalla ja Sunnikilla oli keskinäisestä ystävyydestä. —