Etelässä on hehkuvan kevään maa.
Aurinko paahtaa kuumana, puut, pensaat ja nurmikot verhoutuvat kukkarunsauteen, hohtavaan, väririkkaaseen, riemuntäyteiseen, ja varhaiset kultahedelmät kimmeltävät oksillansa, yltäkylläisen sadon ensi tuotteina. Tulee kesä, tulee rikkaus — tulee myöskin näännyttävä helle ja kuihtumus ennen aikojansa.
Siellä harmajat rauniot kuiskaavat tuhansia tarinoita menneiden keväiden loistosta ja häviöstä. Siellä taiteen kauneus uhkuu ja hehkuu, — muistoina ihanimmin, — siellä sydämet syttyvät äkkiä leimahtaviin liekkeihin, kenties sammuaksensa nyyhkeinä syyssateissa.
Yksinpä kirkkokin kertoo siellä keväästä, kirkkaasta, verihehkuisesta.
Se kukki kerran, mutta nyt se on kuollut.
Hehkuvan kevään maa! Sinne me pohjolan lapset matkailemme, ken kuunnellaksensa muistojen kieltä, ken nauttiaksensa kauneusaarteista taiteen tyyssijoilla, ken etsiäksensä terveyttä kuuman päivän säteistä ja etelän hurmiosta hoivaa sydämelle.
Lähdemme saamaan — ehkäpä antamaankin, tieten tai tietämättä. Sillä onhan meilläkin omat aarteemme.
Pohjolan vieno kevät, etelän hehkuva kevät — ihmissydänten välityksellä ne koskettavat toisiansa. Siinä on tasaamista, syventämistä, elähyttämistä.
Mutta yli kaiken puhaltakoon korkeudesta Hengen tuuli, tuoden sydämiin sen kevään, jossa rauha ja hehku, kainous ja runsaus, toiveet ja parhain täyttymys ijäiseksi sopusoinnuksi yhtyvät.
Caprin kevät
— Lemmikki neiti!