Siro, lapsekas vartalo kohosi äkisti keltaisista kääpiöruusuista, joihin se melkein oli peittynyt. Niiden oksat kiertelivät hänen yllänsä katossäleitä pitkin, pudottausivat hänen vaaleille hiuksillensa, syleilivät joka puolelta ja sulkivat hänet suloiseen, tuoksuvaan kukkarunsauteensa.
— Missä te olettekaan? — helähti tytön etsivä ääni. Hän puhui somasti murtaen saksankieltä, vastaten nuorelle miehelle, joka hänen nimensä oli lausunut.
— Korkealla! Kas niin… jopa keksitte.
Heidän silmänsä sattuivat toisiinsa. Miehen katse oli leikkisä, hymyilevä, tytön puoleksi hämillinen, mutta samalla peittelemättömän ilostunut.
— Mitä te siellä teette?
— Katselen teitä ja ruusuja.
Taidemaalari Wolf Lichter istui puutarhanmuurilla, panamahattu kallellaan pienillä kiharoilla, joiden salaisuuden Caprin parturi parhaiten tunsi. Valkoinen caprilainen hellepuku hohti häikäisevässä auringonpaisteessa. Miehen voimakkaat piirteet ja ruskettunut iho erottuivat sitä selvemmin.
Tyttö taittoi ruusutertun, heittäen sen sulavasti juuri taiteilijan syliin.
— Eikö teidän puolellanne muka kasva tällaisia?
Ylläpitäen tasapainoa vasemmalla kädellänsä taiteilija kurkottui muurin taakse. Oikea käsi tapasi punaisia ruusuja, jotka sateena lensivät tytön päälle.