— Onko jo se aika, jona näyttelynne on suljettu?
— Arvattavasti. Olisinko minä muuten tässä? Minne teitä haluttaa? Minä olen valmis.
— Via Kruppille, — vastasi tyttö. — Sinne, mistä te maalasitte suuren taulunne.
— Nyt pikku ystävä vaatii suunnattomia. Mehän paahdumme kuin uunissa.
Eikö Arco naturale kelpaisi?
Lemmikki ei pitänyt sanojen isällisestä sävystä. Totisena hän vastasi:
— Yhdentekevää.
— No, mikä nyt? Ette suinkaan ole pahoillanne? Tauluni te osaatte ulkoa ja aihepaikan myöskin. Rakastatteko te Via Kruppin kaktuksia ja kivileijonia?
— Minä rakastan aurinkoa niin äärettömästi, — sanoi tyttö, koettaen
palata iloiseen tunnelmaan. — Minun ei koskaan voi olla liian kuuma.
Meillä Suomessa on pitkä, kylmä talvi, ja kesäkin on viileä kotona
Suursaarella.
— Auringonkukka, — sanoi taiteilija. Hänkin muutti puhetapaansa. — Te kuihdutte siellä pohjoisessa. Täällä puhkeatte kukkimaan. Kyllä minä vien teidät päivänpaisteeseen; tulkaa, niin kauvan kuin sitä kestää.
— Ei, — sanoi tyttö nopeasti. — Mennään vaan Arcolle. Sitte ei tarvitse pitkältä kulkea huvilain ohitse, eikä siellä liiku niin paljon ihmisiä. Paistaa aurinko ylempänäkin.
He astelivat rinnakkain pitkin kapeata, huvilain ja puutarhamuurien reunustamaa tietä. Aurinko paahtoi helteisesti, missä seinät eivät luoneet varjoa. Viheriät sisiliskot lekottelivat muureilla, pujahtaen sukkelasti koloihinsa, kun kävelijät lähestyivät. Valkoiset talot näyttivät uinailevilta säleuutiminensa, jotka ikkunoita peittivät. Huumaava tuoksu levisi kukkakyllyyttään upeilevista puutarhoista.