— Menemmekö nyt eteenpäin? — ehdotti Lichter.
He ennättivät "kadulta" varsinaiseen maaseutuun. Talonpoikien matalat majat, sitruunapuistot, viini- ja artisokkaviljelykset reunustivat tietä. Sitte polku muuttui yhä jyrkemmäksi ja kapeammaksi. Pian he olivat kahdenkesken suuren, hiljaisen luonnon ympäröiminä.
Lemmikki hyppeli keveästi kiveltä kivelle, entinen ja uusi korallinauha kaulassansa.
— Eivät ne värin puolesta juuri sovi yhteen, — nauroi hän, — vai kuinka, herra taiteilija? Mutta katsokaas, mihin muualle minä tuon toisen panisin? Sitäpaitsi on niin hirmuisen hauskaa, kun minulla on kaksi.
Hän alkoi kertoa tuttavallisesti:
— Näettekö, meitä on kahdeksan lasta, ja isä on vaan lukkari ja samalla lastenopettaja. En minä ole koskaan saanut koristeita. Yhteiskouluun minut kyllä lähetettiin, kun olen vanhin, mutta tuskin pikkusiskoille sitäkään riittää.
Herra Lichter ihmetteli, eikö Italian matka ja oleskelu Caprilla maksanut koko joukon enemmän kuin muutamat pienet koristeet.
— Niin, eihän isä olisi voinut kustantaa minua tänne, ei milloinkaan. Minä erosin viidenneltä luokalta ja jäin sitte isän avuksi lapsia opettamaan. Mutta minä sairastuin — meri-ilma oli niin raakaa ja väkevää. Lääkäri luuli, että minä voisin saada keuhkotaudin, ellen pääsisi etelään, ja minä itkin kovin, sillä en olisi mitenkään tahtonut kuolla. Keuhkotauti — se oli melkein kuolemantuomio minun mielestäni. Ymmärrättehän, että on ihanata elää!
Taiteilija oli samaa mieltä omasta puolestansa. Ei hän kuitenkaan ollut aivan varma siitä, olisiko ihanata olla vanhin lukkarin kahdeksasta lapsesta ja istua kolkolla lumisaarella opettamassa aakkosia. Mutta tyttö oli sievä ja viehättävä. Mikä saturitari sitte lienee hänet elämälle pelastanut?
— Minä tulin tänne hienon valtioneuvoksettaren kanssa, muistatteko? Hän on Helsingistä kotoisin, mutta hän on monena kesänä asunut meidän saaressamme. Jo silloinkin hän asui, kun minä synnyin, ja isä ja äiti pyysivät hänet kummikseni. Hän piti minusta; hänellä ei ole itsellänsä ensinkään lapsia. Minun täytyi aina kirjoittaa hänelle kirjeitä, kun tulin suuremmaksi, ja se oli hirveän ikävää. Mutta voitteko arvata, kuinka hyvä se sentään oli? Kun minä viime talvena kirjoitin keuhkoistani ja siitä mitä lääkäri oli sanonut, kirjoitti hän vastaan, että minä pääsen ulkomaille. Hän itse oli juuri aikeissa matkustaa Saksaan ja Italiaan ja lupasi ottaa minut mukaansa. Tänne Caprille minut jätettiin kahdeksi kuukaudeksi. Sitte hän hakee minut pois, ja kohta on jo kesä kotonakin. Aika rientää liian pian. Pari viikkoa on enää jäljellä.