— Olipa teillä hyvä haltijatar kummina, — sanoi Lichter jotakin sanoaksensa.
— Niin, ja ajatelkaas kuinka ihmeellistä, että hän juuri oli itse päättänyt matkustaa. Jos hän viime vuonna olisi käynyt etelässä, ei hän tietenkään nyt olisi mennyt eikä minuakaan vienyt. "Jumala on varmaan sen johdattanut", niin hän kirjoitti. Hän on jumalinen rouva.
— Entäs mitä te olette? — hymähti taiteilija. — Viime sunnuntaina yrititte taivuttaa minua pakanaa kanssanne saksalaiseen kirkkoon.
— Minäkö? — Tyttö joutui hämilleen. — En minä paljon ajattele niitä asioita. Tietysti minä usein tulen menneeksi kotona kirkkoon, kun isä on lukkari. En tiedä mikä johtui mieleeni viime sunnuntaina — ehkä vähän ikävä kotiin.
— Ikävä kotiinko? Sinne karulle saarellenne?
— Niin, joskus se tulee — mutta joskus tuntuu kuin en koskaan enää tahtoisi palata. Ettekö te ymmärrä sellaista ristiriitaista tunnetta?
— Kenties, — vastasi taiteilija miettiväisesti. — Minäkin olen oikeastaan saarelainen.
— Oletteko? — Lemmikki huudahti ilosta. — Mistä? Kertokaa!
— Pohjoisesta minäkin. Ei sieltä ole kovinkaan pitkä teidän luoksenne.
Rügenillä minä olen syntynyt, liituvuorten ja pyökkimetsien keskellä.
— Miten paljon meillä on kertomista toisillemme! Te kerrotte joskus Rügenistä, ja minä Suursaaresta, vaikkapa heti. Se on ihmeellinen ja mahtava, ihan kuin satujen tyyssija. Usein minä kiipeän ylängölle, joka on täynnä pyöreitä harmaita kiviä. Sanotaan, että ne ovat jääkaudelta, mutta minä kuvittelen, että jättiläiset ovat siellä meurunneet. Ja ylempänä on vielä kauniimpaa. Vuoret ovat korkeat, vaikka Monte Solaro kyllä on korkeampi. Mutta meri on aava, aavempi kuin täällä, ja hiekka rannalla puhdasta, valkeaa… Olen siellä uneksinut, että laiva kerran kantaisi minut kauvas ihmemaihin, ja nyt se onkin toteutunut. Ehkä kauniit unet eivät mene hukkaan, ehkä joku enkeli ne näkee…