— Te olette pieni ihmeellinen tyttö, — sanoi Wolf Lichter. —
Haluakin maalata teidän mielikuvanne ja tunteittenne runoelmat.
— Ja minä haluaisin kuvitella ja runoella, kun katselen atelieerissa teidän taulujanne! Jos vaan osaisin…
— Olipa omituista, että me kaksi saarelaista kohtasimme toisemme täällä kolmannella saarella, — sanoi Lichter lämpimästi. — Eikö tämä sentään ole ihanista ihanin? Ja meidän on ollut hauska yhdessä, eikö niin? Varmaan joku "enkeli" senkin arvasi ja asetti pikku ystävän Faraglioniin, kun minä asuin Limonessa.
Tytön silmät säteilivät riemusta.
— Niin, niin, täällä on ollut hauska! Olen äärettömän iloinen siitä, että sairastuin, ja vielä iloisempi, kun olen parantunut. En ole ennen aavistanutkaan, kuinka rikas ja suuri maailma on. Ja Capri on maailman hurmaavin paikka ja Faraglioni paras huvila ja te kiltein ihminen…
Wolf Lichterin oli omituinen olla. Hän tunsi hupaista viehätystä, mutta samalla jokin pisti tunnossa. Hän oli täysi välitön lapsi, tuo tyttönen etäisestä pohjolasta, mutta hänen sisäisessä sielussansa kevät orasti ja naisen umpuileva tunne-elämä odotti kevättänsä tai hallaa… Herättikö hän keväimen? Oliko hän halla ja tuho?
Kun ei taiteilija vastannut, pakinoi tyttö edelleen: — Kuinkako minä jouduin Faraglioniin? Niin vain, että valtioneuvoksetar oli ennen käynyt Caprilla ja asunut siellä. Hän vähän epäili jättää minua yksin vieraitten joukkoon, mutta ei voinut toisinkaan asettaa. Enhän minä olisi erityisesti vahvistunut kaupungeissa, joissa hän oleskelee. Hän ei tahtonut viedä minua sairaiden kylpylöihin ja parantolapaikkoihin, koska keuhkoissani ei vielä ollut vikaa.
— Niin, — sanoi taiteilija, seuraten omain ajatustensa kulkua.
— Faraglioni ei ole tavallinen hotelli, sehän on kuin perhekoti. Hän toivoi minun tutustuvan muihin asukkaisiin.
— Mutta te tutustuittekin minuun!