* * * * *
Wolf Lichter muisti hyvin sen keväisen päivän, jona hän ensi kerran näki pienen suomalaisen ystävänsä.
Hän oli viettänyt Caprilla muutamia talvikuukausia, maalataksensa komeita hyrskyjä ja jylhiä kallioita. Tuloksena oli joukko pikkukyhäyksiä ja harjoitelmia — sellaisia, joita kevätkauden matkailijat mielellään ostavat, koska ne ovat halpoja — sekä yksi iso taulu, onnistunein, mitä hän milloinkaan oli maalannut. Aihe oli Via Kruppilta, Piccola Marinan puolelta. Meri vaahtoili rantapaasia vastaan ja taivaalla ajelehti mustia pilviä, joiden lomasta kelmeä aurinko heitti kylmän välkkyjuovan harmaille vesille. Se oli erilainen kuin enimmät Capri-maalaukset. Muut tahtoivat aina kuvata veden heleätä tai syvää siniväriä, ja olihan hänenkin atelieerissansa sellaisia tauluja. Mutta Capri osasi muutakin kuin häikäistä ja hymyillä. Tummana, valtavana ja salaperäisenä talvisaarena se kiinnitti mieltä omalla tavallaan yhtä paljon kuin kevään uhkuvassa värirunsaudessa.
Hän oli vuokrannut atelieerinsa vierestä näyttelyhuoneen matkailijoita varten. Suuri taulu oli kunniasijalla, odottaen rikasta ostajaa. Pienet hän oli järjestänyt sieviin ryhmiin ympäri seiniä.
Jo itse huvilakin houkutteli ihmisiä pistäytymään sisälle. Se hohti lumivalkoisena sitruunapuiden keskellä, joissa keltaiset hedelmät riippuivat. Puutarha oli täynnä punaisia ruusuja. Marmoriportaille oli ruukkuihin istutettu kukkivia azaleoja, ja sinipunervat glycine-tertut kiertelivät pylväitä. Alaovelle hän oli näytteeksi asettanut uusimman taulunsa, "Pergola" nimisen. Se oli kevätkuva hänen omalta parvekkeeltansa. Sen yläpuolelle oli kiinnitetty laatta, jossa oli hänen nimensä ja ilmoitus taulunäyttelystä. "Pääsy vapaa koko päivän."
Katsojia tuli, ja taulut miellyttivät. Hän myi runsaammin kuin oli osannut toivoakaan.
Mutta sitte seurasi ostoseisaus ja samalla kyllästys ja ikävä hänelle itselleen. Taidetyön ja kaupitsemisen jälkeen hän kaipasi vaihtelua. Hän olisi suin päin lähtenyt Roomaan, josta hän Caprille oli tullutkin, ellei suuri taulu vielä olisi ollut ostajaa vailla. Rooma, ikuinen kaupunki, veti taidekokoelmainsa tenholla. Oli siellä mustat silmätkin, jotka vetivät. Jos vaan olisi ollut varmat varat kodin alkajaisiksi, olisi hän noutanut kauniin säihkysilmä-immen morsiamena Caprin kevätkukkasten keskelle. Mutta yhäti taulu riippui näyttelyhuoneessa, ja turhaan hän aamusta iltaan ikävystyi ja odotteli, uskaltamatta poistua huvilasta. Työksensä hän haluttomasti maalasi kalastajaukkoa, jota jo ainakin kymmenkunta taiteilijaa oli mallinansa käyttänyt.
Oli hän jonkinlaisia tuttavuuksiakin solminut talven kuluessa. Leskirouva Giannina Fritti, joka omisti Limone huvilan, tarkasteli häntä hiukan terävin katsein, mutta kutsui joskus juomaan lasin punaista maaviiniä. Hän nauroi "lohikäärmeen" saituutta, mutta kiitti kumminkin ja piti hyvänänsä. Iloisessa toveripiirissä iltasilla huudettiin pöytään chiantia, vaikka se täällä maksoikin viisi liraa pullolta. Sitä hän tarjosi tarantellaneitosellekin Bella Carolinassa Via Tiberian varrella. Muuten kuului hänen täkäläiseen tuttavapiiriinsä mallityttöjä ja samaan tarkoitukseen valittuja kalastajia ja talonpoikia, Kater Hiddigeigei ravintolan omistajaperhe, parturi, räätäli ja pari kauppiasta. Tietysti lähinnä taiteilijat, jotka olivat asettuneet saarelle maalailemaan. Mutta siinä piirissä välit eivät päässeet erin sydämellisiksi kilpailun ja kateuden tähden. Chiantiviini ja kaskut yhdistivät seurassa helpommin kuin keskinäinen taidepyrkimys. Ainakin Wolf Lichter olisi mielellänsä suonut toisille huonon onnen aiheissa ja myönnissä, jos sillä itse olisi voittanut enemmän kunniaa tai paremmin ansainnut rahaa. Kuka sellaista oikein tunnustaisi edes itsellensä? Ihme vaan, kuinka se ilmassa huokuu ja viilentää välejä. Pääasia nyt oli, että hän kevään tullen istui jotenkin yksinänsä Limone huvilassa, innottomana menestyksensäkin keskellä, välinpitämättömänä luonnon puhkeamisesta ja kyllästyneenä koko saareen.
Silloin eräänä päivänä keveät askeleet sipsuttivat ylös marmoriportaita, näyttelyhuoneen oviverho vedettiin syrjään, ja sisään astui tyttönen, vaalea, nuori ja hento kuin akasian oksa.
Wolf Lichter ymmärsi kohta, että tämä tuli ainoastaan katsomaan eikä ostamaan. Hän oli hyvin huvittava välittömässä ihastuksessansa. "Varmaankin koulutyttö, joka on päässyt lupa-ajalla matkustamaan vanhempainsa kanssa", ajatteli Lichter. Mutta saksalainen Backfisch on ujompi, eikä perhetyttöä lasketa noin omin päinsä vieraan miehen näyttelyhuoneeseen. Tytön saksankieli olikin sotkuista ja virheellistä, vaikka se kylläkään ei Lichteriä häirinnyt. Hänen mielenkiintonsa heräsi. Kuka oli tyttönen ja mistä?