Sen hän piankin sai tietää. Uudenaikaisemmasta maasta, jossa tytöt ja pojat istuvat vierekkäin koulupenkillä ja seurustelevat luonnollisina tovereina. Eikä hänellä ollut täällä vanhempia suojanansa. Hän vietti aikansa ja etsi seuransa niin hyvin kuin ymmärsi.
Hän katseli muotokuvaharjoitelmia, korallinpyytäjiä, venepoikia ja olkitöiden myyjättäriä. Lichter saattoi häntä taululta toiselle ja selitti. Olipa tyttökin jo tehnyt pieniä huomioita, ja pian keskustelu oli vilkkaassa käynnissä. Venepojat olivat hänestä hupaisimmat, niitä hän itsekin oli nähnyt. Ne olivat soutaneet lahdelle laivan luo, ojennelleet haaveja saadaksensa rahaa, liikehtineet ja laulaneet jotakin "Mein Schatt" — niin, mitä se merkitsikään? — "Schatz" — aarre, kulta! — Voi toki, ja hän kun oli luullut niiden tarkoittavan kattia, kissaa…
He nauroivat kumpikin sydämensä pohjasta ja tutustuivat siinä tuokiossa.
Mutta sitte tyttö joutui suuren meritaulun eteen, ja äkkiä hän oli kuin muuttunut. Hän ikäänkuin kasvoi ja syveni. Silmiin tuli kostea kiilto, ja puna kohosi kalpeille poskille. Hän seisoi liikkumatta, uneksivana, haltioituneena. Vihdoin hän kysyi väräjävin äänin, mistä tämä aihe oli. Kyllä hän käsitti, ettei se voinut olla se — mutta kuitenkin…
Taiteilija halusi tietää, mikä "se" asui tytön ajatuksissa. Silloin hän vastasi, että taulu muistutti Suursaarta Suomenlahdessa, hänen kaukaista kotipaikkaansa.
Tyttö oli kaunis siinä kotiansa muistellessaan! Lichterin täytyi häntä kohdella melkein kunnioittavasti. Hän kertoi asiallisesti, kuten täysi-ikäiselle neidille, mistä aihe oli valittu ja mistä käsin taulu maalattu. Hän tarjoutui saattamaan neitiä sinne jonakin päivänä, milloin soveltui.
Se oli heidän ensimmäinen yhteinen kävelymatkansa, ja niitä seurasi yhä useampia. Tästälähin Wolf Lichter piti näyttelynsä suljettuna osan päivästä. Kukapa kestäisikään ajan pitkään alituista vankeutta atelieerissa! Hänenkin täytyi saada osansa kevään suloudesta. Hän alkoi huomata, miten meri oli lämmin ja sininen, miten rinteet peittyivät kukkasilla ja linnut lauloivat heläjävissä kuoroissa. Tyttönen hänen vierellänsä kertoeli siitä, elämänilosta ja ihastuksesta säteillen. Wolf Lichter kuunteli ja katseli häntä. Niin hän oli itsekin kuin nuori kevät. Tosiaan, hänkin, maailmanmies, nuorentui ja pääsi luontoa lähemmäksi tämän viehkeän luonnonlapsen seurassa. Hän oli vaihtelu ja ajanviete, juuri sellainen, jota väsynyt taiteilija oli tarvinnut.
Silloin tuli tunnon kuiske: — Eikö tämä herkkä sielu ole ajanvietteeksi liian hyvä?
Sitä Wolf Lichter ajatteli Arco naturalen tiellä.
* * * * *