Te tutustuittekin minuun!… Ne sanat hän oli sanonut, katsoen kuin lumooja syvälle tytön silmiin. Eikö noista silmistä kuvastunut sykkivä, sanomaton maailma? Eikö se puhjennut — puhjennut paraikaa, se mitä hän kauvan oli herätellyt? Hänet valtasi raju halu sulkea tyttö syliinsä ja suudella häntä. Silloin olisi kaikki silmänräpäyksessä tapahtunut ja kevään voimat irtautuneet kuin taikaiskusta. Nuoren ensi lemmen koko kukkeus olisi ollut hänen.
Oliko olemassa hienompaa, viehättävämpää nautintoa — hänelle — ja tytölle myös?
Mikä kuitenkin pidätti häntä, mikä esti lausumasta edes ainoata sytyttävää kuisketta? Ei suinkaan Gilda Nannini, mustasilmäinen roomatar, morsian, jota varten valkopunervat ehjät korallihelmet hänen taskussansa piilivät? Ei, Gilda oli jotakin aivan toista. Olihan Wolf Lichter hänestä riippumatta talvellakin etsinyt kaikenkarvaisia huvituksia. Mutta tämä keväinen lapsi liikutti häntä. Lieneekö hänessä ollut hiukan tiedotonta keimailua? Entäpä! Pohjaltaan hän oli itse viattomuus. Sellainen kevät on vaarallinen — liian vaarallinen.
Se aavistus auttoi ja pelasti. Lichter alkoi taas, kuten tuonaan, laskea pientä leikkiä tai puhua arvokkaan isällisesti. Tyttö ei näyttänyt sitä huomaavan. Hän kulki kuin unelmissa.
Jo saavuttiin Arco naturalelle. Mahtava, kivinen, luonnon muodostama jättiläiskaari kohosi komeana syvyydestä. Päätä huimasi, kun äärimmältä jyrkänteeltä loi katseen alas. Aallot loiskivat sen sisitse, ja rosoiset, kummalliset kalliomuodostukset sitä ympäröivät. Kuinka äärettömältä se olisikaan näyttänyt tuolta vesiltä katsoen! Meri oli tummansininen, yhtäänne silmänkantamaton. Valkoiset purjeet vilkuttivat ja kutsuivat, ja pienet veneet näyttivät lastenleluilta laineilla. Toisaalla siinsi turvaisa ranta, Sorrenton ihana niemeke. Aurinko valoi kultiansa yli maiseman.
Lemmikki ei puhunut mitään, ei mitään. Juhlasävelet soivat hänen sydämessänsä. Hän suli luonnon suureen hurmaukseen, tuntien aavistavaa onnea, jota hän ei kyennyt selittämään.
— Mitä pikku ystävä haluaisi? — kysyi Lichter vihdoin. — Tännekö jäädä?
Tyttö alkoi haaveilla: — Lintu minä olisin, valkoinen lintu, ja te myös — ja me lentäisimme sinisessä ilmassa ja uisimme kimaltavaa merta — kauvas, kauvas pois…
— Maccheroni, — kuului hänen viereltänsä surkea ääni, joka tykkänään katkaisi unelmat ja tunnelmat. Vanha vaimo kori pään päällä oli pysähtynyt heidän taaksensa. Hän ojensi kättänsä pyytäen rahaa.
Harmistuneena Wolf Lichter torjui pois. — Kerjäläiskansa! — sanoi hän, vastenmielisyyden ilme äänessänsä.