Mutta tytön kävi sääliksi luisevaa kättä ja kurttuisia kasvoja. Laihasta kukkarostansa hän antoi soldon. — Niin, katsokaas, — hän selitti, — he eivät pyydä "juomarahaa", kuten teillä Saksassa ja meillä Suomessakin. He vain söisivät makaroonia.
— Te herkkäuskoinen tyttö! Sitäpaitsi hänellä ei ole oikeutta syömä- eikä juomarahaan; eihän hän meitä ole palvellut, vaan häirinnyt.
— Me pyydämme palvelusta! — Lemmikin läikehtivä mieli oli taas joustavasti palannut lähimpään todellisuuteen. — Tiedättekö, herra Lichter, te kysyitte äsken, mitä minä haluaisin, ja nyt saatte kuulla. Tahtoisin nähdä tuon vaimon kodin. Pyytäkää italiaksi, että hän veisi meidät sinne.
— Mikä mielijohde!
— Sanonko teille, miksi? Tuli taas mieleeni kotirannat ja kalastajien tuvat, joissa usein olen käynyt. Sinne me valkoiset linnutkin olisimme lentäneet.
Taiteilija hymyili. — Olkoon menneeksi!
Mummo ei kovinkaan ällistynyt ehdotuksesta. Keksihän matkustava ja laiskotteleva herrasväki mitä milloinkin. Enemmän rahan toivossa hän mielellänsä lähti opastamaan. Hän kertoi kävellessä, että hän asui poikansa ja miniänsä luona, jotka viljelivät maata. Huoneet olivat aivan tien varrella, täällä likistössä.
Mitäpä siellä olikaan erityistä katsottavaa? Tupanen, jossa maa oli permantona, ja puutarha, jossa sireenit kukkivat. Vähäiset viljelykset olivat huolellisesti hoidetut, viinimäki muheaksi muokattu ja rikkaruohoton. Nuori emäntä oli siisti ja hauskan näköinen. Hän avasi ikkunaluukut, jotta herra ja neiti saisivat nähdä näköalan. Sireenistänsä hän taittoi kukkatertun ja pani pienen poikansa ojentamaan sitä neidille.
— Kuinka täällä on sievää,—ihasteli Lemmikki.
Vanha mummo vaan huokaili, että elatus on tiukassa. Koko ikänsä saa raataa aamusta iltaan vaivaisen makarooninsa tähden.