— Jumala auttaa ja lohduttaa, — sanoi nuori vaimo iloisesti.
Wolf Lichter lahjoitti muutamia soldoja pikku pojalle, ja Lemmikki ajatteli mielessään, että onpa elämä sentään ihmeellinen. "Jumala auttaa ja lohduttaa." Täällä ihanassa etelän paratiisissa hän ei ollut kertaakaan tuntenut, että sitäkin tarvittiin… Tokko hän sitä tarvitsisi koskaan enää?
He kulkivat kotiin samaa kaunista tietä pitkin, jota olivat tulleetkin. Lichterin oli kiire atelieeriinsa, ja Lemmikki muisti, että täytyi kirjoittaa kummitädille ja kotiin.
— Teemmekö huomenna veneretken? — kysyi Lemmikki Faraglionin portilla.
Wolf Lichter pudisti päätänsä. — En tiedä — ehkä minun taas pitänee jäädä koko päiväksi näyttelyä hoitamaan. Kunpa suuri tauluni vihdoinkin ostettaisiin.
— Paljonko se maksaa? — uteli Lemmikki.
— Kaksituhatta.
— Tehän tulette aivan rikkaaksi! — hämmästeli tyttö. — Mitä te teette niin paljolla rahalla?
Siinä hän seisoi niin suloisena ja viattomana kuin koskematon kukkanen. Kevät ja ilo oli punannut posket, jotka tänne tullessa olivat kapeat ja kalpeat. Silmät katsoivat hänen silmiinsä luottavasti ja lämpöisesti.
Wolf Lichter kokosi kaiken miehuutensa ja päättäväisyytensä. Nyt tai ei koskaan! Heidän suhteensa täytyi muuttua. Hän piti "pikku ystävästä" liian paljon, voidaksensa tieten tahtoen varastaa ja hyytää hänen keväänsä ruusut.