— Sanonko suoraan? — vastasi hän tavattoman vakavana. — Jos saisin ne rahat, niin perustaisin kodin. Hyvästi, Lemmikki neiti, kiitos ystävyydestänne!
Faraglionin ja Limonen portit liikahtivat. He katosivat kumpikin omalle puolellensa puutarhamuuria. Mutta sinä päivänä Lemmikki kulki kuin unessa, ja yöllä hän valvoi sykkivin sydämin, katsellen suuria tähtiä.
* * * * *
Seuraavan viikon kuluessa he eivät paljon nähneet toisiansa. Wolf Lichter istui atelieerissansa, maalaten kuumeisen kiihkeästi. Eräs englantilainen veistämönomistaja oli käynyt katsomassa hänen alotettua ukkotauluansa, mieltynyt itsetietoiseen, komeaan kalastajavanhukseen ja tilannut kuvan omaksensa. — Hyvä onni, että sekin menee, — ajatteli Lichter tyytyväisenä. — Nellin ja Federicon atelieerissa on sama kuva valmiina. Sattuipa mainiosti, ettei hän ole niitä nähnyt.
Mutta laskelmissaan ja työssään hän ei voinut olla tuon tuostakin muistamatta Lemmikkiä. Hän kaipasi tytön vilkasta livertelemistä ja kirkasta hymyä. Itsepä hän oli ilolintusensa karkoittanut. Sillä "pikku ystävä" ei enää tullut näyttelyhuoneeseen; hän oli häipynyt näkymättömiin. Lieneekö pahastunut? Lieneekö murhemielellä?
Oi, hän ei tiennyt, että pieni onnellinen tyttö unelmoi häistä ja morsiusseppeleestä Faraglionin keltaisten ruusujen keskellä. Hän asteli Limonen portille, mutta ei voinut avata, huolettomasti ja empimättä kuten ennen. Hän kulki eteenpäin Via Tragaraa pitkin, ikävöivänä, jännittyneenä ja kuitenkin riemukkaana, luullen joka hetki kuulevansa tutut askeleet takanaan. Kun ei niitä tullutkaan, käveli hän hiljalleen tien päähän asti, laskeusi jyrkkää rinnepolkua myöten alas Faraglionikallioille ja istuutui aivan meren äärelle. Sukat ja kengät polttivat, hän riisui ne pois. Loiskutellen jalkojansa vilpoisessa vedessä hän hyräili "Kultakutrin laulua":
"— — Tui, tui, Ahtolan väki,
Kultakutrinko Ahti näki? — —"
Hän kumartui, koettaen nähdä kuvaansa vedenkalvossa. — Ei, ei minulla ole kiharoita, mutta hänellä on!
Hän hyräili edelleen, miten Kultakutri riemuiten juoksi "metsien tummaan tarhaan" ja huhuili puiden siimeksestä Metsolan tieltä. Lemmikki naurahti. — Täällä ei ole metsiä, vaan vuoria.
"— — Tui, tui, vuoritieltä…
Sulhot ei mua löydä sieltä!"