Innoissaan hän helkähytti heleän sävelen. Olisipa Wolf Lichter saanut löytääkin!
Wolf Lichter ei hakenut. Hän oli ansainnut sievän summan rikkaalta englantilaiselta ja istui nyt paraikaa kirjoittamassa Gilda Nanninille. "Tule Caprille, minä lähetän matkarahat. Yksinäinen oleskelu täällä käy sietämättömäksi ajan pitkään."
Eräänä iltana hän sattui Lemmikin kanssa suoraan vastakkain Via Tragaralla. Molemmat vähän säpsähtivät, mutta muuten Wolf Lichter ihmetteli tytön olentoa ja käytöstä. Hän oli kainompi kuin ennen, mutta yhtä säteilevä. Ei mielipahasta merkkiäkään.
— Siis me voisimme vastakin vapaasti olla yhdessä, — hän ajatteli. Melkein kadutti, että hän jo oli kirjoittanut Gildalle. Se olisi voinut tapahtua Lemmikin lähdettyä.
Tyttö kertoi, että valtioneuvoksetar, "kummitäti", oli tulossa
Faraglioniin. Hän aikoi viipyä saarella muutamia päiviä, ehkäpä viikon.
— Ja sittekö palajatte Suomeen?
— Palajamme.
Alakuloisuuden varjo häivähti tytön kasvoille.
— Muistatteko, mitä kerran keskustelimme tunteiden ristiriidasta?
Siitä, että kaipaa kotiin ja kuitenkin halajaa jäädä.
— Nytkö taas tunnette sellaista ristiriitaa? Tyttö painoi käden sydämellensä. Se sykki kovasti. Hän ei uskaltanut kohottaa katsettansa ja vastasi hiljaa: — Nyt… nyt minä luulen, että haluaisin jäädä ainiaaksi!