— Sitähän minä pelkäsin, ja siksi pidinkin varani. Nyt ei mikään auta! — virkkoi hän veitikkamaisesti.
Eikä auttanutkaan. Nimismiehen talolle mentiin, ja vastaanotto oli erittäin sydämellinen. Kukin tahtoi tavallaan osansa tervetulleista vieraista. Taunon nuoremmat sisarukset tuskin antoivat heille "kirkkokahvirauhaa", ennenkuin houkuttelivat heitä puiston kentälle krokettia lyömään.
— Lähetyspuheethan alkavat aivan heti, — huomautti Helvi. — Emme nyt voi ruveta leikkimään.
— Aiotteko todellakin niitä kuulla? — kysyi Tauno. — Ettekö jo väsyneet kylliksi kirkossa?
— Ei se kannata, — vakuutti Aura, vanhin tytöistä. — Siellä kuuluu esiintyvän joku kuljeksiva kirjainkaupustelija tai mikähän lienee. Ja mäellä ihan nääntyy kuumuuteen. Jääkää meille!
Irja seisoi epäröiden. Krokettipeli viehätti, ja pitkäveteiset puheet pelottivat jo ennakolta. Mutta Helvi pyysi isäntäväeltä anteeksi ja sanoi, ettei hän ainakaan tahtonut laiminlyödä juhlaa, koska he etupäässä sentähden olivat tulleetkin. Irjaakin rupesi kaduttamaan. Mitä hän oikeastaan täällä teki? Olihan hän päättänyt välttää Taunoa, mikäli loukkaamatta voi.
— Jos menisimme edes vähän katsomaan, — arveli hän.
Ei se juuri huvittanut Brofeltin nuoria, mutta he lähtivät kuitenkin seuraksi. Laulu jo kaikui mäeltä, joita oli täynnä kansaa.
— "Herra lausuu, Herra lausuu:
anna sydämes —"
— Minä luulen, että ne veisaavat "Ukko Noaa"! — sanoi Tauno tyvenesti, ivan välke silmissä.