— "Aamu armahainen, joki juokseva, koski kuohuvainen kaikuu kiitosta."
Pian oli Irjakin mukana. Mutta laulu loppui, ja Helvi valitsi uuden:
— "Täältä puolehen ylhäisen maan vaan nyt uskossa katsellahan —"
Anna muorin himmeissä silmissä oli onnen loiste, ja hän veisasi hartaasti, hiljaa huojutellen kumaraa vartaloansa. Torppari Aakula hyräili joukkoon, sillä hän ei osannut sanoja, mutta hänen vaimonsa ja Aino tyttönsä, joka juhannuksena oli ripille päässyt, lauloivat varmoina, kimein äänin kaikki värsyt päästä päähän. Ainoastaan Miili ja Irja kuuntelivat. Irja oli yrittänyt mukaan, mutta lakkasi kohta. Hänestä tuntui teeskentelyltä laulaa ylhäisestä maasta, jota hän ei vielä kaivannut…
Mutta Helvi alkoi laulun toisensa perästä, ja matka sujui nopeaan. Kellojen kutsuvasti kumahdellessa vene laski kirkkorantaan, jossa lepäsi jo alus aluksen vieressä. Mäki oli väkeä mustanansa. Juuri nyt kaikki rupesivat tulvaamaan sisälle kirkkoon, ja sinne Haapalehtolaistenkin oli suoraan mentävä, jos tahtoivat ehtiä jumalanpalveluksen alkuun.
Saarna oli vaillinainen muodoltansa, laulu korvia särkevää, penkeissä ahdasta ja ilma tukahduttavan raskas ja ummehtunut. Irja kääntelihe levottomasti, mutta Helvi ei sitä paljon huomannutkaan. Hänen sydämensä riemuitsi:
— Minä olen Isän huoneessa!
Mitä aina saa, sitä ei tiedä kaivata. Mutta pitkinä sunnuntaina Haapalehdossa hän oli usein ikävöinnyt Herran temppeliin kuten peura vesilähteille. Hän ei tietänyt, mikä täällä oikeastaan hänen janoansa sammutti; sen hän vaan tunsi, että hänen oli hyvä olla.
Kirkosta ulos tullessa hohti Tauno Brofeltin valkoinen lakki Irjaa ja Helviä vastaan. Hän oli nähnyt Haapalehdon "Sotkan" rannassa ja sanoi tulleensa katsomaan, keitä se oli siivillänsä kantanut. Nyt piti tyttöjen välttämättä tulla hänen kotiinsa kahville ja päivälliselle.
— Me aioimme mennä pappilaan, — esteli Irja. — Sinne olemme vierailunvelassa.