— Miksi juuri sinä jäisit? — kysyi Irja Ensiolta. — Yhtä hyvin minä.
— Ethän sinä tavallisesti opetakaan pyhäkoulussa, — virkkoi Helvi. — Mutta minä jään. Minun velvollisuuteni se lähinnä on, koska minä siihen ensin ryhdyinkin.
Kenenkään mieleen ei johtunut, että koulu olisi heitetty pitämättä.
Kyllä heidän täytyi järjestää asia lasten eduksi.
— Helvin tai minun on jääminen, — sanoi Ensio päättävästi. — Kuinka me olisimme niin itsekkäät, että työntäisimme oman työmme Irjalle? Hän ainakin lähtee; ja sinä, Helvi — mene hänen kanssansa! Sinä varmaankin rakastat lähetystyötä eniten meistä, ja sinulla on kokouksesta suurin hyöty. Me kotolaiset saamme sitte sinun kauttasi tarkasti kuulla kaikesta.
Sillä tavalla asia lopuksi päätettiin. Miili, sisätyttö, sai lähteä mukaan soutajaksi, ja muutamia kyläläisiä luvattiin myöskin ottaa veneeseen.
Tohtori ja tohtorinna vielä nukkuivat, mutta Ensio laittautui rannalle venettä työntämään, kun matkue varhain sunnuntaiaamuna lähti liikkeelle. Saimaan pinta oli tyyni kuin kuvastin; airot vaan muodostelivat väreitä ja pudottivat pisaroita, jotka helminä kiilsivät auringon valossa. Ei rannoilla lehti liikkunut, ei kukka kumartunut. Sunnuntain syvä juhlallisuus, ikäänkuin rukouksen rauha lepäsi yli luonnon. Lintuset vaan ääneensä ylistivät Luojaa sekä erikseen oksillansa että kirkkaissa kuoroissa.
Irja alkoi laulaa, jotta kajahteli rannan vuorissa:
— "Tuhanten rantain partahilla heräjä, armas synnyinmaa!" —
Muut venheessä olijat kuuntelivat ääneti. Mutta viimeisten, hopeanheleiden sävelten kaiuttua loppuun ei kuulunut kättentaputuksia, kuten kaupungissa. Mäkituvan Anna muori virkkoi vapisevalla äänellänsä:
— Neidillä on hyvä laulun lahja. Ettekö tahtoisi laulaa jotakin Siionin kanteleesta, koska nyt ollaan juhlille menossa ja on rukouspäiväkin? Irja punastui, kun huomasi häirinneensä eukon sunnuntaitunnelmaa. Hän etsi muististaan, mutta ei päässyt kiinni mihinkään sopivaan lauluun. Muutamissa puhuttiin synnistä, toisissa katumuksesta, toisissa ylistettiin ristiinnaulittua Jumalan karitsaa. Ei hän voinut sellaista laulaa, kun sydän oli täynnä pulppuilevaa iloa maailman ja elämän ihanuudesta. Silloin Helvi pyysi heitä kaikkia yhtymään ja alotti laulun: