— Jumalan kiitos, ettei minun ole tarvinnut! Näin minun en parempi olla. Vaan sinä, Irja — oletko sinä sitte onnellinen?
— Enköhän… miksi sinä sitä kysyt? Kyllä minua väsyttää, ja nytkin jäisin mieluummin kotiin, mutta enhän voi olla onnittelematta Esteriä, kun on hänen syntymäpäivänsä. Sinä et siis lähde sinnekään?
— Ei Ester minua kaipaa. Minun täytyy sitäpaitsi lukea maantieteen tenttiä. Sano vaan terveisiä.
— Niin, ne tentitkin! — huokasi Irja mennessään. — Ei minulla monta olisi jäljellä, mutta saanenko niitäkään tänä vuonna pois. Jos kerrankin tulisi aikaa ja rauhaa!
Hän näytti kekonaan unohtaneen kesäisen aikomuksensa palvella isänmaata tehden työtä sen vähäosaisimpiin hyväksi. Sitä puolta edusti ainoastaan palvelijatarkoulu. Mutta jos sen olisi hänelle sanonut, olisi hän vastannut: — Teenhän minä, mitä kaupungissa on mahdollista. Me kokoamme iltamilla ja muulla tavoin varoja hyviin tarkoituksiin, ja isä antaa paljon rahaa hyväntekeväisyysyhdistykselle, joka parhaiten tuntee köyhät. Helsingin elämä on niin kummallista, ettei täällä juuri tule suoranaisesti tekemisiin muiden kuin toverien ja tuttavien kanssa. Heitä minä koetan innostuttaa aatteilleni niin paljon kuin voin. —
Helvistä samoin oli ikävää, että hänkin todella eli etupäässä kirjojensa ja ystäviensä parissa, antaen vähän muille, kooten paljon itsellensä. Varastoja vastaisuutta varten — se ajatus häntä kuitenkin lohdutti. Sentähden hän suoritti työnsä suurimmalla tarkkuudella ja vapaina hetkinänsä käytti hyväkseen niitä runsaita tilaisuuksia, joita pääkaupungin kirkoissa ja yhdistyksissä tarjoutui Jumalan sanan oppimiseen. Naisylioppilaiden raamatunlukupiirit olivat hänen erityisenä ilonlähteenänsä. Sinne hän oli äskettäin saanut Irjankin mukaansa, ja joka päivä hän rukoili, että tämä toverijoukko, joka käsi kädessä tahtoi kulkea taivasta kohden, voittaisi hänet pois maailman humusta. Tähän talveen asti Helvistä oli tuntunut luonnolliselta, että Irja useimmiten jäi pois hartauskokouksista ja meni sen sijaan huveihin, mutta nyt se oli alkanut häntä huolettaa. Hän ei voinut estää sydämestään kohoavaa kysymystä: — Rakastaako Irja todellakin sitä Jeesusta, joka kärsi hänen puolestansa?
Helvi ei tietänyt, tämäkö huoli vai mikä sen vaikutti, että hiljaisesta elämästä, sovituksen ja vapauden varmuudesta sekä samanmielisten toverien yhteydestä huolimatta hän ei kuitenkaan ollut oikein rauhallinen. Epämääräinen tunne siitä, että jonkin asian piti muuttua toiseksi, vaivasi häntä. Omituista, että Ensiokin näytti alakuloiselta. Lieneekö hautonut omia ongelmiansa, vai siskoako hänkin ajatteli? Siitä ei Helvi saanut selkoa, sillä surulla hän huomasi, ettei Ensio enää ollut yhtä avomielinen kuin ennen. Taisi sittekin olla, kuten hänen toverinsa sanoivat: pohjaltaan hänen luonteensa oli suljettu, ja vaikeata oli oikein päästä hänen perillensä.
Ension kautta Helvi sentään sai uutta iloakin. Jumala oli varmaan kuullut hänen hartaat rukouksensa, koska Ensio näytti mielenkiinnolla kääntyneen tutkimaan lähetystyötä. Kun pidettiin lähetysesitelmiä, tuli hän aina Helvin kanssa niitä kuulemaan, ja itsekin hän kerran selosti kristillisessä yhdistyksessä erään lähetystä koskevan kirjan sisällyksen. Helvin sydän riemuitsi hiljaisuudessa. Kunpa vaan Ensio joskus olin puhunut omasta persoonallisesta suhteestansa kysymykseen! Ajatteliko hän lähtemisen mahdollisuutta itseensä nähden? Oi, jospa hyvä Jumala olisi sen vaikuttanut hänessä…
Se työ tuntui lakkaamatta tulevan yhä lähemmäksi Helviä. Siihen hänen ajatuksensa nytkin kulkivat, kun hän tutkisteli Kiinan ja Jaapanin maantiedettä ja painoi mieleensä yksityisseikkoja tutkintoa varten. Vastikään hänellä oli ollut maantieteen harjoitustunti, jonka opetusaineena oli Intia, ja sitä ennen hän oli uskontotunnilla puhunut itämaan tietäjistä, pakanain esikoisista, jotka tulivat Jeesuksen luo. Kumpaakin tuntia oli kiitetty erinomaiseksi.
— Teistä tulee hyvä opettaja, — oli arvostelussa sanottu.