— Kunpa oikein voisin unohtaa itseni ja antaa uhrautuvan rakkauteni Suomelle ja sen kansalle! — ajatteli Irja. — Jos jäisin tänne maalle köyhien, onnettomien ja taitamattomien auttajaksi, silloin elämäni saisi sisällystä. Minä tahdon oppia sillä tavalla palvelemaan maatani.
— Jumala minua auttakoon kypsymään vastuunalaiseen tehtävääni, kansan paimeneksi, sielujen johtajaksi taivaan tielle! — kohosi huokaus Ension sydämestä. — Vielä minulla on niin vähän annettavaa. Täällä tarvittiin lohdutusta ja kehoitusta, ja siinäkin tunsin olevani aivan tyhjä ja köyhä. Miten sitte siellä, missä synnin nuhteleminen, armon julistaminen, varsinainen pelastustyö tulee kysymykseen? Minun täytyy päästä paljon lähemmäksi Vapahtajaa…
Mutta Helvi kuiskasi; — Herra, Herra, valmista minut palvelijaksesi kaikkein kurjimpiesi keskuuteen! Nämä tuntevat sinun sanasi. Anna minun kerran saattaa se niille, jotka eivät ole sitä koskaan kuulleet! ja lähetä muitakin, lähetä monta etäisille elovainioillesi! Myöskin minun ystäviäni… Pane, Herra, lähetysasia heidän sydämillensä… niiden sydämille, jotka ovat minulle rakkaat… Oi Herra… puhu — Ensiollekin!…
VI
Helsingissä oli talvikausi parhaillaan, ja Irjan se oli temmannut pyörteisiinsä, kuten valtava virta huuhtaisee lastun rannalta. Hänen päivänsä olivat kymmenissä pirstaleissa: milloin laulua ja soittoa, hänen lempityötänsä, milloin joku hetki jatko-opiston toverielämälle ja niille luvuille, jotka vielä olivat jäljellä; sitte yleishyödyllisiä pyrintöjä ja kotitoimia, kansansivistys- ja hyväntekeväisyysarpajaisia, kuvaelmia, tansseja, opetusta palvelijatarkursseissa, osakunnan kokouksia ja toimikuntia — rientoja jos jonkinlaisia loppumattomiin saakka. Kaikkialle hän ehti, ja kaikkialla hänestä puhuttiin. Olihan hän suomalaisten piirien kaunein tyttö ja lisäksi viisas, toimekas ja ilomielinen. Niin, ilomielinen… vaan ei aivan entisensä kaltainen kuitenkaan. Joku kyltymisen ja kaipauksen pisara tuntui jo pudonneen lapsuuden raittiiseen, kuohuvaan riemumaljaan.
Ension ja varsinkin Helvin elämä sitävastoin muodostui niin toisenlaiseksi kuin oli mahdollista siinä kodissa, joka heidät sulki piiriinsä. Sekä taivaallisen että tulevan maallisen kutsumuksen vakavuus veti heidät yhä enemmän erilleen meluavasta ja rauhattomasta seuraelämästä. Joskus vielä Ensio seurasi kasvattivanhempiansa ja sisartansa teatteriin tai johonkin kansalliseen iltamaan, mutta Helvi jäi aina kotiin.
— Etkö koskaan koko elämässäsi enää mene mihinkään huviin? — kysyi Irja häneltä kerran, pukiessaan kaunista, vaaleata vierailupukua yllensä.
Helvi kohotti päänsä kirjasta, jota hän oli ahkerasti lukenut. Hetken hän viivytti vastaustansa. Hänen mieleensä johtui maisterinvihkiäisten jälkeinen tanssiaisyö, jona hän niin paljon oli tätä ajatellut…
— Kuinka minä sen tietäisin? — lausui hän sitte, muistaen mitä hänelle silloin oli selvinnyt. — En ole mitään päättänyt, sillä minulla ei ole siihen oikeutta. Minä teen, mitä Herra kussakin tapauksessa erikseen käskee. Säännöistä olen vapaa.
— Mutta ethän tänä talvena ole kertaakaan poikennut säännöistä.