Mies päästi valittavan äänen, kuten karhu, jonka rintaan keihäs isketään, ja Helvi säpsähti. Siinä olikin jo avoin haava hänen edessään, pahan näköiseksi ärtyneenä ja aivan hoitamattomana. Helviä pöyristytti; kädet eivät tahtoneet totella, kun hän koetti ryhtyä sitä pesemään. Sairaskin kävi levottomaksi. Hän äänteli, ähkyi, huitoi hurjasti käsillään ja pyrki nousemaan, mutta ei voinut. Helvin koko ruumis vapisi. Ehkä hän ei tietänytkään, mitä tässä oli tehtävä, vaan pahensi asiaa yrityksillänsä. Mutta ei hän tähänkään tilaan voinut mies parkaa jättää; sen täytyi tapahtua. Hän kokosi kaiken tarmonsa, puhdisti haavan varovaisesti, kevein käsin, sairaan rimpuillessa ja tuskaillessa, kietoi sitte kääreiden puutteessa nenäliinansa sen ympärille ja peitti hänet jälleen.
Päästyään ankarasta jännityksestänsä Helvi jäi voipuneena istumaan Nannan viereen, joka uteliaana oli hiipinyt hänen luoksensa. Hän ei ensin kiinnittänyt tyttöön mitään huomiota, sillä yksi ainoa ajatus liikkui hänen mielessään: — Jospa jo olisin käynyt sairaanhoitajan opissa, että oikein ymmärtäisin auttaa! — Hetken perästä hän kuitenkin palasi todellisuuteen ja sen vaatimuksiin. Sairas oli taas tyyntynyt ja makasi aivan hiljaa; ehkä hän saisi nukkua, jos ei mikään häiritsisi. Helvi tarttui Nannan käteen, vei hänet kanssansa portaille istumaan ja jätti mennessänsä tuvan oven auki, jotta raitis ilma pääsi virtailemaan ummehtuneeseen huoneeseen.
He puhelivat jo aivan tuttavallisesti, kun Nannan äiti vähän ajan kuluttua palasi kylämatkaltansa. Hän hämmästyi suuresti nähdessään vieraan neidin tupansa kynnyksellä ja heltyi itkemään kuullessansa mitä oli tapahtunut. Vaimo parka oli ollut heikkoudesta ja huolista ihan nääntymäisillään. Oli hän tosin ensi hätään saanut leipää kylästä, mutta hän tiesi, ettei sillä pitkälle päässyt, ja raskasta oli kerjääminen siihen tottumattomalle. Nyt tuli avun toivo kokonaan odottamatta.
— Jumala siunatkoon herrasväkeä! — nyyhki hän. — En tiedä, kuinka kiittäisin…
— Emmehän vielä mitään ole saaneet aikaan, — sanoi Helvi. — Vaan me koetamme teitä auttaa, miten voimme. Älkää meitä kiittäkö, se on rakas velvollisuutemme.
— Ja Antti, joka oikein rauhassa nukkuu! — huudahti vaimo iloisena, astuessaan sisälle. — En minä ymmärrä, mitä neiti on tehnyt…
— Jumalan kiitos! — kuiskasi Helvi loistavin silmin. — Minä en mitään ole osannut, mutta Herra voi olla heikoimmissakin väkevä. Hän tuo teille avun tahtonsa mukaan.
Se tulikin runsaana ja täydellisenä. Tohtorinna lähetti palvelijan mukana koko korillisen ruokaa ja muita tarpeita, ja itse tohtori meni Irjan hartaasta pyynnöstä sairasta katsomaan. Haava oli kyllä arveluttavasti pahentunut pitkällisen laiminlyönnin tähden, joten sen hoito vaati aikaa. Mutta ennenkuin Lindiläiset taas lähtivät kesäilloiltansa, oli jatkuneen avun kautta Rahkasuon Antti työvoimissaan ja perhe turvattuna. Hartaat siunaukset seurasivat herrasväkeä pääkaupunkiin, ja köyhässä kodissa oli tullut eläväksi vakuutus, että "Herra lyö ja parantaa jälleen" eikä hylkää, vaikka koetteleekin.
Tohtori ja tohtorinna olivat tyytyväisiä asian onnellisesta päättymisestä, mutta eivät juuri ajatelleet sitä sen enempää. Perheen nuoriin sitävastoin tämä aika oli jättänyt syvän vaikutuksen. He olivat monta kertaa matkan pituudesta huolimatta kävelleet Rahkasuolle ja viettäneet mökissä tuntikausia lukien raamattua tai hyviä käytännöllisiä kirjasia, keskustellen, neuvoen siisteyttä ja auttaen hoidossa, aina sen mukaan, mitä he kukin parhaiten osasivat. Tuntui niin suloiselta tuottaa todellista hyötyä muille. Oli kyläkoulussa opettaminenkin antanut heille paljon iloa, mutta se oli osaksi toisenlaista. Siellä oli juhlahetket, täällä arkielämä. Suon mökissä heille aukeni kärsimysten syvyydet, ja pinnalta, jolla tähän asti olivat liikkuneet, he tunkivat kansan sydämeen. He olivat auttajia ja opettajia, mutta vielä paljon suuremmassa määrässä oppilaita, joille elämä puhui vakavaa kieltänsä.
Silloin heidän ajatuksensa eri teitä kulkivat tulevaisuuteen.