— Minä lähden noutamaan, — sanoi Ensio. — Anna minulle astia ja tule näyttämään, mihin päin pitää mennä!
Tyttö ujosteli, vaan ei rohjennut estääkään. Hän astui porstuaan sankoa ottaakseen, mutta jäi kuten kivettyneenä tuijottamaan Lindin nuorten marjakoppia, jotka olivat siinä rivissä. Yhtäkkiä hän purskahti haikeaan itkuun.
— Mikä nyt? — tiedustelivat vieraat.
Vasta pitkien nyyhkytysten perästä se tuli selville. Äiti oli koettanut saada kangastansa valmiiksi ja odottanut isän paranevan, mutta isä tuli vaan huonommaksi, ja viisitoista kyynärää oli vielä kutomatta. Oli täytynyt syödä hyvin pikkuisen, että ruoka riittäisi. Eikä se kuitenkaan riittänyt, sillä täksi päiväksi ei ollut enää mitään. Äiti oli mennyt nyt pyytämään leipää velaksi. Iltapäivällä hän aikoi jättää kankaansa kesken ja poimia suolta muuramia, saadakseen edes vähän rahaa. Mutta tuossa ne nyt olivat… eikä äidille varmaan jäänytkään marjoja…
Ensio ja Helvi kuuntelivat osaaottavasti, ja Irja nyyhkytti ääneensä tytön mukana. Ei hän ollut milloinkaan tällaista kurjuutta nähnyt eikä edes käsittänyt olevan. He olivat nauraen ja iloiten poimineet noita muuramia, joita lapsi nyt itki, tietämättä, että ryöstivät hänen hätäleipänsä. Irja kuiskasi toisille, että hän tahtoi heti antaa ne kaikki Nannalle, jolle ne oikeastaan kuuluivat.
— En tiedä, olisiko se viisasta, — tuumi Ensio, kun he olivat vetäytyneet pihalle neuvottelemaan. — Eiköhän ole parempi, että paikalla riennämme kotiin marjoinemme, koska kerran olemme ne poimineet ja ne siis ovat meidän. Tädille he kuitenkin tulisivat niitä myymään. Hankitaan heille sen sijaan suorastaan ruokaa ja muuta apua.
— Niin minustakin, — sanoi Helvi. — Mutta emme voi jättää lasta tänne pelkäämään ja itkemään. Nouda vettä, hyvä Ensio, ja menkää te sitte kiireimmiten hankkimaan kotoa, mitä täällä tarvitaan. Täti kyllä lähettää Miilin tuomaan, ja minä odotan niin kauvan. — —
Puolen tunnin kuluttua Helvi oli tuvassa yksin sairaan miehen ja pikku Nannan kanssa. Hän tunsi itsensä araksi ja taitamattomaksi, mutta sen ohella hiljainen riemu täytti hänen sydämensä. Tämä oli hänestä kuin esiharjoitus siihen työhön, jota hän ajatteli elämänsä tehtäväksi. Helpompaa se tosin oli, niin, tietysti paljon helpompaa, koska hän nyt oli kristityssä kodissa; mutta se oli kuitenkin työtä muiden hyväksi, kurjuuden lievittämiseksi. Ja kenties täällä kyllä tarvittiin myöskin sitä, mitä hän kerran tahtoi mennä viemään kaukaisille maille: Jumalan sanan lohdutusta…
— Auta minua, Herra! — huokasi hän sydämensä pohjasta.
Sitte hän päättävästi lähestyi sairasta vesikuppeineen, kohotti hänen päätänsä ja laski astian hänen huulillensa. Mies joi ahnaasti ja vaipui tilalleen rauhallisempana. Helvi pyysi Nannalta puhtaan rievun, kostutti hänen kasvojansa, pyyhki hänen kaulaansa ja hoiteli häntä hellävaroen kuten heikkoa lasta. Sairas ei vastustellut; hänestä nähtävästi tuntui hyvältä, vaikkei hän ollut siksi tunnoillaan, että olisi käsittänyt, mitä tehtiin. Mutta vaikein asia oli jäljellä. Helvi ymmärsi, että hänen ensi sijassa olisi pitänyt tarkastaa haavaa, ja sitä hän pelkäsi. Uudestaan hänen täytyi huoata apua ja voimaa Jumalalta, ennenkuin hän rohkeni peitettä nostaa ja ruveta käärimään pois likaisia ryysyjä jalan ympäriltä.