— Pikku Nannahan tämä on, meidän marjakauppiaamme, — sanoi Helvi ystävällisesti taputellen tyttöä. — Sinäkö täällä oleskelet yksin suljettujen ovien takana? Missä isäsi ja äitisi ovat?
— Äiti lähti kylälle hakemaan ruokaa, — sanoi tyttö. — Isä makaa tuolla.
Nyt vasta he huomasivat miehen, joka oli pitkänään vuoteella uunin pielessä. Kova kärsimys oli lyönyt leimansa hänen suunsa ympärille, ja tuska puhui levottomasti harhailevista silmistä, jotka eivät mitään tajua ilmaisseet. Samassa hän alkoi puhua sekavia, katkonaisia sanoja.
Pikku Nanna värähti ja painautui likemmäksi Helviä.
— Mikä isää vaivaa? — kysyi Ensio.
— Hän löi kirveellä jalkaansa, ollessaan työssä, ja siitä asti hän on maannut. Minua niin pelottaa, kun äiti on poissa!
— Älä pelkää, pikku kultani, — sanoi Irja; mutta hänestä itsestäänkin tuntui tukalalta, eikä hän tietänyt, miten menetellä. Sen hän vaan käsitti, ettei tässä tullut kysymykseen viilipiimän pyytäminen.
Helvin katse oli sillä välin kiertänyt huoneen kaikki sopet, ja jokaisesta puute ja kurjuus irvisti häntä vastaan. Ilma oli kuuma ja vastenmielinen; sairasta mahtoi janottaa.
— Onko täällä vettä? — kysyi hän Nannalta.
— Lähteessä on. Mutta äiti unohti tuoda, enkä minä uskaltanut jättää isää.