— Olimme ajattelemattomat, kun emme ottaneet evästä mukaan, — sanoi Helvi. — Mikä nyt muu auttaa, kuin kiireimmiten palata kotiin. Johan korit ovatkin melkein täynnä.
— Ei, mutta täällä pitäisi olla mökki lähitteillä, — johtui Ension mieleen. — Muistatteko sen pienen, kirkassilmäisen tytön, joka muutama päivä sitte kävi meille muuramia kaupittelemassa? Hän sanoi olevansa Rahkasuon tyköä, ja sehän on juuri tämä. Lähdetään hakemaan, niin saamme juustoa ja viilipiimää!
Irja oli ihastuksissaan ehdotuksesta. Se oli vielä hauskempaa kuin piilotetun esineen etsiminen ennen lapsena. Mitä oli huvimatka ilman jonkinmoista seikkailua? Nyt vaan kilpaa eri haaroille!
Ei kestänyt kauvan, ennenkuin Ensio alkoi huhuilla tytöille. Hän oli keksinyt niittykaistaleen vähän matkan päässä suon etelälaidasta, ja sen kupeelta vei polku syvemmälle metsään. Sitä tietä kaiketi oli mentävä.
Pian hongikko harvenikin. Tuli näkyviin kitukasvuinen ruismaa, vähäinen perunapelto ja matala mökki, kuten harmaa erakko aluettaan vartioimassa. Elävää olentoa ei liikkunut missään, ja tuvan ovi oli suljettu.
— Siellä ei olla kotona, — sanoi Irja pahoillaan, pettymys kuvastuneena kasvoihin.
— Odotappas, naputetaan ovea.
Ension kolkutukseen vastasi pelokas lapsen ääni: — Kuka se on?
— Täällä on Haapalehdon herrasväkeä, — huusi Irja. — Laske vaan huoletta sisään!
Ovi aukeni, ja pienet kalpeat kasvot kurkistivat arasti sen raosta.
Tyttö näytti joutuvan kovasti hämilleen, niiasi ja vetäytyi syrjään.