— Sen minä sanoinkin heille. Ja minä olin ihan raivostua, kun he väittivät, ettei sitä voi auttaa. Ei ole muka ensinkään varma, ettei tuttaviemme joukossa monen muunkin elämä ole niin ja näin; mutta hienoina herroina he vaan kulkevat, eikä ole oikeutta olla heille epäkohtelias, vaikka pitää itsensä suhteen menetellä viisaasti. Silloin minä sanoin, etten ikinä tahdo semmoiseen seuraan kuulua!
— Mitä he vastasivat?
— Hymyilivät vähän, ja Leima taputti minua ja sanoi äitelästi: "Pikku Irja!" Ja sitte he kertoivat Esterille, kuinka he iloitsivat hänen kihlauksestaan… Mutta minä ajattelin: mitähän he ovat minustakin selkäni takana puhuneet? Voi Helvi, se on niin hirmuista… Minä lähdin pois enkä huoli heistä ystävikseni enää koskaan, en koskaan!
He istuivat hetken ääneti. Irja hengitti nopeasti, taistellen kyyneleitänsä vastaan, ja Helvi piti hänen kättänsä omassansa. Sitte hän lausui:
— Irja, etkö ennen ole mitään huomannut, joka sinua olisi vieroittanut heistä?
— En tiedä… ehkä kyllä. Mutta minä olen koettanut unohtaa sen ja uskoa hyvää. Minä ajattelin, että voisin jotakin vaikuttaa heihin… Eivätkä he kaikki olekaan samanlaisia! Mutta keneen luottaa ja keneen ei?
— Ystävyys Jeesuksessa on ainoa ehdottomasti luotettava, — sanoi
Helvi hiljaa.
— Jos minäkin vielä pääsisin oikein läheisesti kuulumaan teidän toveripiiriinne, sinun ja Ension… ja saisin sinne nekin, jotka entisistä ystävistäni ovat minulle rakkaimmat… Saimihan onkin jo yhdistyksessä, ja hänestä pidän ehkä eniten. Mutta Leimaa minä en viitsi enää katsella enkä Kerttua enkä —
— Irja, rakas Irja! — tyynnytti Helvi. — Me tahdomme rukoilla kaikkien heidän puolestansa. Älä pahastu, mutta minä iloitsen siitä, että silmäsi ovat auvenneet. Jos nämä ystävät heität, saat kyllä uusia toisenlaisia, vaikka varmaan aluksi joudut moniin vaikeuksiin ja taisteluihin.
— Joku tulee! — virkkoi Irja hypähtäen ylös ja pyyhkäisten silmiänsä.