Se oli vaan Miili, joka ilmoitti, että kyökissä oli muuan kerjäläispoika. Hän ei mennyt pois, vaan itki ja tahtoi välttämättä tavata herrasväkeä; ja kun tohtori ja tohtorinna kumpainenkin olivat ulkona, piti hänen tulla neideille sanomaan.
— Minä käsken hänen mennä hyväntekeväisyysyhdistykseen, — sanoi Irja käydessään Helvin kanssa kyökkiin. — Niinhän isä ja äiti aina tekevät. Ei Helsingissä saa kerjätä.
Poika oli laiha ja kalpea ja onnahti liikkuessaan. Katsoen Irjaa surkein silmin hän vakuutti, ettei yhdistyksestä luvattu antaa muuta apua, kuin minkä heidän perheensä jo oli saanut. Mutta se ei riittänyt mihinkään, ja puita ja leipää tarvittiin eikä ollut…
— Anna, Tilta, hänelle ruokaa, — sanoi Irja kyökkipiialle. — Minä menen telefoneeraamaan yhdistykseen sillä välin kuin hän syö. Mikä sinun nimesi on?
— Juho Vilkki.
Helvi jatkoi kyselyä ja sai muutamia surullisia tietoja pojan kotioloista. Isä oli työmies, mutta joi usein koko palkkansa; äiti makasi vuoteen omana rintataudissa, ja lapsia oli kahdeksan.
Samassa Irja neuvottomana palasi kyökkiin, hän kun oli monta kertaa turhaan soittanut, saamatta vastausta. Konttoori mahtoi olla suljettu. Helvi kuiskasi hänelle muutamin sanoin, mitä poika oli kertonut.
— Mutta jos hän valehtelee? Äiti sanoo aina, ettei täällä ollenkaan voi uskoa kerjäläisiin.
— Mennään katsomaan! — ehdotti Helvi. — Muistatko Rahkasuon väkeä?
Jos poika on puhunut totta, on tässä tila vielä paljon kurjempi.
He kysyivät Vilkin asuntoa ja saivat kuulla, että se oli Sörnäisten perillä. Päivällisaika tosin oli juuri tulossa, mutta Helvi ja Irja päättivät syödä heti, ennen muiden palaamista kaupungilta, ja rientää raitiovaunulla pojan kanssa hänen kotiinsa.