Tämä väliseikka virkisti Irjaa ja sai hänet unohtamaan mielipahansa. Taas hän oli kuten tutkimusretkeläinen oudoilla mailla. Helvi tunsi syvää sääliä ja oli samalla levoton käynnin tuloksista, mutta Irjasta se oli uutta ja erinomaisen intresanttia. Hänen päässänsä pyöri joitakin kauvan sitte luettuja kuvauksia Lontoon varasten kortteleista, ja hän odotti uteliaana, mitä saisi nähdä.
He astuivat alas vaunusta ja kävelivät pitkin muutamia katuja, kunnes saapuivat likaiselle syrjäkujalle. Kulmassa seisoi pari päihtynyttä miestä, joista toinen huusi jonkun rivon sanan ja toinen yritti tarttua kiinni Irjaan. Säikähtyneinä tytöt väistyivät vajottavaan lumisohjuun keskikujalle ja kiirehtivät eteenpäin minkä jaksoivat, niin että pikku oppaan täytyi juosta nilkuttaa, pysyäkseen edellä. Käännyttiin rappeutuneen talon portista sisään ja saavuttiin pihan perällä olevan kurjan hökkelin ovelle. Se oli Juhon koti.
Sisältä kuului sekavia ääniä: lapsen itkua, naurun rähinää, loilotusta ja kirouksia. Hauskuuden tunne oli jo Irjasta kaukana, ja Helvin sydän sykki kovasti pelosta. Poika katsoi heihin, tuskallinen ilme kasvoissaan, mutta avasi kuitenkin oven, ja he astuivat sisään.
Huone oli pieni ja matala; väkevä viinanlöyhkä ja paksu tupakinsavu lehahti heitä vastaan, ja ilma tuntui kostean kylmältä, kuten kellarissa. Keskellä lattiaa pöydän ympärillä istui muutamia miehiä pullojen ääressä elämöiden. Nurkissa kyyristeli joukko pieniä lapsia, joista yksi katkerasti itki, ja seinustalla lepäsi kurjalla vuoteella kalpea, kärsivä nainen, perheen äiti.
Tytöt olivat pysähtyneet ovensuuhun, uskaltamatta käydä edemmäksi. Kaikkien huoneessa-olijain katseet kääntyivät heihin, ja itku, nauru ja melu taukosi hetkeksi. Mutta miehet eivät kauvan antaneet häiritä itseänsä.
— Hei, mitäs neitosilla on tänne asiaa? — huusi yksi.
— Tahdotteko viinaa? — tokaisi toinen ojentaen pulloa tyttöihin päin, ja kaikki neljä rähähtivät nauramaan.
— Emme me teistä mitään tahdo, — sanoi Irja vapisten mielenkuohusta.
— Tämä perhe tarvitsee meidän apuamme, ja sentähden me tulimme.
— Mukama töyhtöpää! — kivahti Vilkki, nousten hoiperrellen seisomaan ja yrittäen astua kohti. — Kyllä minä ämmäni ja kakarani hoidan. Mene tiehesi, etteivät koreat liepeesi likaannu!
Irja katsoi taivaansinistä vierailupukuansa, joka oli kiireessä jäänyt muuttamatta, ja peräytyi; mutta Helvi pujottelihe vaimon vuoteen luo, vaikka häntä värisytti ja jokainen veripisara näytti poskilta paenneen.