— Sanokaa, mitä voimme tehdä! — kuiskasi hän, kumartuen sairaan ylitse.
Suuret, kuopallaan olevat silmät kääntyivät häneen kuin hengen hädässä rukoilevan.
— Armahtakaa lapsia… ne paleltuvat ja nääntyvät…
Helvi koperoi kukkaroansa, mutta vaimo teki poistyöntävän liikkeen.
— Hän juo sen… Antakaa jotakin muuta…
— Me toimitamme niin pian kuin voimme. Herra auttakoon teitä! — Ja Helvi puristi nopeasti vaimon laihaa kättä ja riensi Irjan jäljessä ulos.
He kävelivät kiivaasti, unohtaen pyrkiä raitiovaunuihin. Elämän musta puoli koko hirvittävässä pimeydessään oli heille näyttäytynyt, vieläpä monta vertaa synkempänä kuin maalla Rahkasuolla. Kuinka oli mahdollista, että he päivästä päivään olivat umpisilmin kulkeneet, vaikka jo siellä saivat ensi herätyksen?
— Minä revin pois nämä höyhenet hatustani! — sanoi Irja kiihkeästi. — Ja tämä hamekin! Mikä minun panikin lähtemään lyhyellä päällystakilla? Tiedätkö, Helvi, olisin tahtonut vajota maan alle näitten vaatteitteni tähden. En minä koskaan ennen ole tullut sitä ajatelleeksi, mutta siellä minusta tuntui, kuin olisin tehnyt suuren synnin niitten kautta.
— Minä ajattelin viinan kirousta, — sanoi Helvi, ja häntä pöyristytti, muistaessaan kurjia miehiä ja onnetonta perhettä.
— Ennen olen aina nauranut raittiusintoilijoille, — virkkoi Irja miettiväisenä. — Voi mimmoinen minä olen ollut ja kuinka paljon laiminlyönyt! Mitä kaikkea minun vielä täytyykään nähdä ja oppia?