— Meidän tulee oppia uhraamaan jotakin Jeesuksen tähden, — sanoi Helvi. — En tahdo jaksaa lukea, kun ajattelen, mitä kaikkea pitäisi tehdä sekä täällä että muualla. Kentiesi mieleni juuri sentähden onkin usein niin rauhaton.
— Minäkin tahdon koettaa tehdä parempaa kuin tähän asti, — lausui
Irja vakavasti.
He olivat ehtineet kaupunkiin ja kulkivat juuri senaatintorin syrjää, kun pari nuorukaista tuli heitä vastaan. Toinen nosti lakkiansa. Se oli Manne. Helvi pysähdytti hänet, kun hän aikoi rientää ohitse.
— No, minne kiire? En ole nähnyt sinua pitkään aikaan. Luetko niin ahkerasti, vai mikä sinua on kiinnittänyt?
— On minulla töitä oikein Porvoon mitalla. Tänään oli juuri suuret laskukokeet, ja minä suoriuduinkin paremmin kuin moni, joka on lyseota käynyt.
— Onnea sitte! Etkä aikonut minulle edes ohimennen mitään kertoa!
— Pitäisi joutua muualle. Päätimme muutamat toverit mennä vähän hauskaa pitämään sen päälle.
— Mihin te menette? — kysyi Helvi levottomana, ymmärtämättä itsekään mistä syystä.
— En oikein tiedä — tai ehkä pistäydymme Kämppiin…
— Manne! — huudahti Helvi. — Sitä eivät opettajasi koskaan suvaitsisi! Älä mene ravintolaan!