— Se on Jumalan kädessä, emmekä me tiedä luulla mitään. Mutta lääkäri sanoo, että olet hyvin heikko.
— Minä en tahdo kuolla!
Vastaus tukehtui Helvin kurkkuun, hän kääntyi pois ja pyyhkäisi kyyneleen.
— Helvi, — alkoi Manne jälleen. — Onko joku kertonut?
— Mitä heidän olisi pitänyt kertoa?
— Minä tahdoin pitää, mitä lupasin sinulle. Isä on kiivas, tiedäthän… ja tultuani kotiin hän suuttui niin, että löi minua korvalle… Helvi, hän löi äidin ja Samulin nähden! Minä luulen, että raivoissani olisin voinut lyödä takaisin, niin minä loukkaannuin… mutta minä muistin sinua ja kärsin häväistyksen…
— Manne kulta, nyt sinä rasitat itseäsi liiaksi, — huomautti Helvi vapisevalla äänellä. — Koeta unhottaa nuo ikävät asiat ja maata ihan rauhassa! Minä tiedän kyllä, että sinä olet tehnyt parastasi, ja isäsi sen myöskin on huomannut. Hän rakastaa ja pitää sinua enemmän arvossa kuin luuletkaan.
— Vielä minä en ansaitse kenenkään arvossapitoa, ja se on juuri isän syy. Minä sanoinkin sen hänelle… sillä hän löi minua juomain tähden ja kuitenkin tarjosi itse… Mutta minä tahdon elää ja näyttää, että —
Helvi sai melkein väkisin hänet vaikenemaan; vaan ei kestänyt kauvan, ennenkuin hän uudestaan alkoi puhua, vaikka ääni nyt oli äskeistä väsyneempi.
— Minua inhotti nähdessäni Samulin juovan, enkä minä olisi lasia ottanut, ellei isä olisi käskenyt nimipäivänään, kun oli vieraita. Sitte se meni… Ei muuta kuin jonkun kerran; mutta minä olen kuitenkin rikkonut päätökseni… Minä lupaan uudestaan, Helvi, ja varmaan täytän sen, jos paranen… kunhan et vaan tällä kertaa vielä pidä minua kurjana, auttamattomana raukkana…