— Helvi, sinäkö se olet? — kuiskasi hän raukealla äänellä, jossa kuitenkin ilo väreili.
— Niin, Manne. Jumalan kiitos, sinä olet siis parempi, koska minut tunnet!
— Kuinka sinä olet täällä? — jatkoi hän ikäänkuin kuulematta Helvin sanoja.
— Tulin hoitamaan sinua ja äitiäsi. Sinä olet kauvan nukkunut, mutta heräsit jouluvaloon. Nyt Jumala antoi minulle parhaan joululahjani.
Manne koetti ojentaa kättänsä, ja Helvi tarttui siihen hellästi. Sairas loi kauniin, kiitollisen katseen hoitajaansa, kohotti sen sitte hetkeksi kuusen kynttilöihin ja sulki kohta silmänsä jälleen, onnellisesti hymyillen.
XI
Toivo näytti kuitenkin olleen ennenaikaista. Kun lääkäri pyhien jälkeen kävi Saukkolassa, selitti hän Mannen tilan entistä vaarallisemmaksi, vaikka kaikesta huomasikin, että hoito oli ollut mallikelpoinen. Tuota kiitosta Helvi ensin tyydytyksellä kuunteli, mutta huokasi sitte alakuloisena. Mitäpä siitä oli apua, kun hän ei ollut mitään voinut tehdä serkun toipumiseksi? Emäntä ja palvelustyttö kyllä nähtävästi olivat paranemaan päin, ja olihan sekin tietysti suuri Jumalan lahja; mutta Manne oli Helville Saukkolan asukkaista rakkain, ja katkeraa oli nähdä kaikki ponnistukset turhiksi hänen suhteensa.
Hän oli jouluaatosta saakka ollut täydessä tajussa, mutta niin heikkona, että tuskin jaksoi jonkun sanan lausua. Sentähden Helvi säpsähti, kun hän eräänä aamuna äkkiä selvällä äänellä kysyi:
— Luullaanko minun kuolevan, Helvi?
Mitä hän vastaisi? Monta kertaa hän oli ajatellut kuoleman mahdollisuutta ja palavasti rukoillut Mannen sielun puolesta, mutta hänen oli ollut mahdoton puhua asiasta sairaalle, vaikka se melkein tuntui velvollisuudelta. Joskus hän oli lukenut muutamia värsyjä raamatusta, tietämättä kuuliko Manne. Ei hän kuitenkaan koskaan valinnut kohtia, joissa kuolemaa mainittiin. Vaan nyt ei käynyt väistäminen, ei ainakaan kokonaan.