Ja kuitenkin yksin sitä penkomalla voi tahratun, kätketyn helmen löytää…
Helvi ajatteli tuon onnettoman, halveksitun tytön sammumatonta ja kärsivää rakkautta kurjaa Samulia kohtaan. Hän oli langennut suureen syntiin, mutta miten olisi monen muun käynyt samoissa oloissa? Saimi Saarnio oli sanonut suhteestansa Taunoon: "Minä rakastan häntä, en muuta tiedä. Jos uskallan luottaa hänen rakkauteensa, en kysy enempää." Kumpikaan ei rakkautensa sokaisemana Jumalan tahdosta välittänyt; mutta toinen oli sivistynyt neiti, joka ihmisten panemitta esteittä sai omistaa ihailemansa nuorukaisen — toinen taitamaton, köyhä tyttö, voimakkaamman viettelemä ja hänen omaistensa polkema ja hylkäämä…
Rakkaus — mikä ihmeellinen voima! Taivainen kipinä, josta voi syttyä kotilieden lämmin liekki, mutta pidäkkeistä irtaantuneena tuhoava, leiskuva leimu, joka onnettomuutta kiidättää jäljissään!
Millainen oli Helvin oma rakkaus, rakkaus Ensioon?
Tuntui niin kummalliselta sitä ajatellessa, aivan kuin olisi ollut kysymyksessä joku hyvin kaukainen asia. Eikö ollut hänenkin rinnassaan vielä äskettäin tuli hehkunut ja liekit leimunneet, sellaiset, jotka paljon muistuttivat noiden toisten riehuvista tunteista? Mutta hän tahtoi antautua Jumalan johtoon. Ja nyt hänen oli niin rauhaisa ja hyvä olla. Hänestä tuntui, kuin hän voisi panna kätensä ristiin ja kuiskata: — Ilman Ensiota voin tulla toimeen, mutta en ilman sinun rakkauttasi, Herra Jeesus!
Niin, Jeesukselle hän tahtoi elää, palvella häntä päivänsäteenä elämän yöpuolella. Sillä Jeesuksen valkeus voi synkimmänkin pimeyden kirkastaa, se yksin eikä mikään muu. Ja missä yö oli synkin, ellei kuolon varjon maissa, joihin jouluvalosta ei ollut heijastustakaan päässyt paistamaan?
Kun Helvi saapui kotiin, odotti häntä siellä päivän posti runsaine tuomisineen. Tohtori ja tohtorinna Lind olivat lähettäneet kaikenlaisia hyviä ja hyödyllisiä tavaroita, Ensiolta oli eräs Viknerin teos korukansissa, ja Sveitsistä asti oli ehtinyt Irjan lahja, silkillä kirjailtu sievä tyyny, joka oli tarkoitettu "päänalaiseksi, kun Helvi torkkuu sairasvuoteitten ääressä". Mutta heidän kirjeensä olivat kuitenkin kaikkein rakkaimmat; ja paljon iloa tuottivat myöskin toverien joulukortit, joita oli eri haaroilta saapunut, useimmat antajain valitsemilla raamatunlauseilla varustettuina. — Helvistä ei nyt ensinkään tuntunut yksinäiseltä eikä ikävältä. Kaipaus oli suloinen, kun siihen liittyi tieto rakastettujen poissaolevien henkisestä läheisyydestä ja varmuus eron välttämättömyydestä Jumalan tahdon tähden.
Hän ehti sinä iltana kaikkialle: sairasten ja terveitten luo, tupaan ja teepöydän ääreen, veisaamaan virttä väen kanssa ja lukemaan omaisillensa joulun hyvästä sanomasta. Oli aivan kummallista, kuinka mielellänsä täti oli ruvennut kuuntelemaan lukemista ja kuinka tyytyväinen hän yleensä oli kaikkiin Helvin toimiin; puhumattakaan sedästä, joka salassa oikein ylpeili veljentyttärestänsä ja tänään muittenkin kuullen häntä kiitteli. Kaikki näyttivät olevan hyvällä mielellä, paitsi Samuli, joka oli nukkunut pois pohmelonsa ja nyt tuskin kehtasi silmiään näyttää, sekä Manne raukka, joka ei tietänyt surra eikä iloita.
Hänen luonansa Helvi valvoi vielä yön tullessa, kun muu väki jo oli mennyt levolle. Hän oli nyt vasta sytyttänyt Mannen kuusen, kun toiset kaksi olivat sammuneet. Sen kynttilöistä heijastui loiste ulos valkoiselle lumelle, ja ylhäältä tähtien soihdut loivat juhlallista valoansa. Helvi seisoi ikkunan luona hiljaa ihaellen. Hänen sydämessänsä soi enkelien tervehdys: "Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa, maassa rauha ja ihmisille hyvä tahto."
Kun hän kääntyi sairastansa kohti, oli hän vähällä peräytyä hämmästyksestä. Manne makasi silmät avoinna ja katsoi häntä kuten outoa olentoa, jonka kuumeen houreet loihtivat esille. Mutta sairaan katse oli nyt entisestänsä muuttunut, ja Helvin astuessa lähemmäksi se sai eloa ja kirkkautta.