Turpea naama ilmestyi ikkunaan ja ääni kuului: — Onhan siellä ihmisiä.
Minä lyön sisään ikkunan, jos ei lasketa —
Manta nyyhkytti vapisten, mutta Helvi työnsi haan pois ja astui ulos.
— Etkö häpeä, Samuli, — lausui hän, pakottaen äänensä tyyneksi, vaikka sydän sykki melkein kuuluvasti. — Anna yksinäisen tytön olla rauhassa ja mene kotiin maata! Tuommoistako sinun rakkautesi onkin?
Samuli mutisi jotakin hämillänsä, kun odottamatta näki Helvin, kääntyi pois ja alkoi ilman vastustusta hoiperrella Saukkolaa kohti. Mutta Helvi palasi itkevän tytön luo.
— Manta, ettekö te nyt inhoa häntä? Ettehän tahdo hänestä enää mitään tietää?
— Voi, neiti, — sopersi tyttö, — ei hän ymmärrä juovuspäissään, mitä sanoo ja tekee. Joku on kylällä laulanut hänelle… vaan hän pitää minusta kuitenkin…
— Ja tekö hänestä?
— Minä pelkään häntä ja menen pakoon… Mutta voi hyvä Jumala, minkä minä sille taidan? Itseäni minä häpeän ja inhoan. Herra armahtakoon häntä ja minua…
— Niin, Herra teitä armahtakoon Jeesuksen tähden! Manta raukka, rukoilkaa häntä, sillä hän syntyi syntisten Vapahtajaksi. Tänään on joulu…
Ensimmäinen tähti oli jo syttynyt taivaalle, kun Helvi syviin ajatuksiin vaipuneena kulki taloon päin. Hänestä tuntui, että elämällä oli kaksi jyrkästi erotettua puolta: yöpuoli ja päiväpuoli. Hän oli usein pitänyt itseänsä onnettomana, ja kuitenkin hän oli päiväpuolen lapsia, niitä, jotka vaan sattumalta heittävät silmäyksiä yli rajan, elleivät ehdoin tahdoin rakkauden johtamina tunkeudu toiselle puolelle. Helvi tiesi vähän koettaneensa sitä tehdä, ja sentään hän käsitti tuskin nimeksikään tuntevansa noita synkkiä salaisuuksia. Köyhyyttä hän oli nähnyt, hätää, kipua ja kuolemaa, ja rikosten varjot olivat joskus aavistuksina kulkeneet hänen sielunsa ohi; mutta mitä hän tiesi vaaroista ja kiusauksista, sisäisistä tuskista ja taisteluista ja koko siitä kurjuuden sameasta sakasta, joka ei pinnalle näy?