Hän katsoi syvälle Mantan silmiin, ja tämä punastui kovasti, luoden alas pitkien ripsien varjostamat luomet. Tyttö oli hyvin nuori, hento ja laiha, piirteiltänsä epäsäännöllinen. Pikemmin häntä olisi sanonut rumaksi kuin kauniiksi; mutta hänessä oli jotakin, joka veti puoleensa. Helvin tervehdykseen hän vastasi niiaten, katsettansa kohottamatta, niin aran näköisenä, että se teki kipeää Helvin sydämeen. Tuotako säälittävää lasta Manne kaupungissa oli maininnut ylpeällä ylenkatseella ja isäntä äsken kovuudella, joka melkein läheni leppymätöntä vihaa?
— Mikä hänen nimensä on? — kysyi Helvi, kumartuen nukkuvaa pienokaista kohti.
— Kustaa Samuli.
— Isän ja isoisän kaima. Te tahdotte siis mielellänne muistella heitä, aina kun lausutte lapsen nimen?
Tyttö ei vastannut, mutta Helvi näki kyyneleen putoavan ripsien lomasta, jotka yhä varjostivat hänen katsettansa. Samassa hän kuitenkin äkkiä kohotti päänsä, seisoi silmänräpäyksen paikallaan kuten kuuloansa teroittava jänis metsämiehen lähestyessä ja pyörähti sitte nopeasti ovelle, pannen haan sisäpuolelta kiinni. Tieltä kuului loilotusta, joka selveni selvenemistään, kunnes voi kuulla jokaisen sanan:
— "Mantani on kuin maanantai, kuin kohmeloisen kallo, sill' on silmät siirullaan ja nenänpää kuin pallo —"
Helvi oli kalvennut, sillä hän tunsi Samulin äänen. Askeleet lähenivät ja käsi tempasi ovea, mutta haka piti lujasti.
— Manta hoi, avaa pian!… Taikka oletko sinä siellä?
Hän jysäytti ovea pari kertaa, mutta kuului sitte kompuroivan seinää pitkin, hoilaten edelleen:
— "Se kun käydä lönksyttää, niin kura maasta roiskuu, se kun nauraa hömpsyttää, niin harakatkin poistuu —"