Nuorukainen käänsi kasvonsa häneen, ja Helvi näki suurissa, kosteissa silmissä avuttoman surun ilmeen.
— Minä luulen, että minun nyt kuitenkin täytyy kuolla, — sanoi hän.
Samanlaiseen lauseeseen Helvi oli kerran sairashuoneella vastannut tyynesti, alkaen puhua kuoleman voittajasta Herrasta Jeesuksesta. Nyt hänen oli mahdoton saada ainoatakaan sanaa huuliltaan; kyyneleet vaan tulvana kohosivat hänen silmiinsä.
— Mene pyytämään tänne kaikkia toisia! — jatkoi Manne. — Mutta ei juuri vielä. Ensin sanoisin sinulle jotakin…
Hiljaa Helvi kumartui häntä lähemmäksi.
— Sinun tähtesi olisin tahtonut elää ja tulla joksikin. Helvi — minä rakastin sinua!
Helvi kätki kasvonsa käsiinsä, purskahtaen itkemään. Oi Manne, Manne parka, joka ei aavistanut, mitä serkun sydämessä liikkui! Ehkä olikin paras näin… ettei hänen koskaan tarvinnut sitä tietää… ei koskaan täällä. Eikä taivaassa rakkaus enää voi tuottaa kärsimystä, kun kaikki ovat Jumalan enkelien kaltaiset…
Virtana vuotivat kyyneleet, mutta ankaralla ponnistuksella Helvi hillitsi itsensä, ajatellen hetkien kalleutta. Oli paljo, josta piti ehtiä puhua, oli paljo, jonka vielä piti tapahtua.
— Kiitos, Manne, kaikesta, — kuiskasi hän. — Vaan älä ajattele minua nyt. Me tapaamme toisemme taivaassa, jos tahdot… sillä Jeesus sinua odottaa…
Sairas oli hetken vaiti. Sitte hän kysyi hiljaa: — Odottaako hän vieläkin?