— Muistatko kuvan tuhlaajapojasta? Isän syli on avoinna viimeiseen asti.
— Rukoile kanssani, Helvi…
Helvi vaipui polvillensa samaan paikkaan kuin kerran seitsemän vuotta takaperin. Silloin toinen oli rukoillut hyvän Paimenen suojaa hänelle, turvattomalle karitsalle; nyt hän rukoili, uskoen saman Paimenen rakkauden huomaan yhden hänen korpeen eksyneistä lampaistansa, joka ei enää paennut hellää, kutsuvaa ääntä. Manne makasi ristissä käsin, seuraten sana sanalta. Ja elämän kirja avattiin ylhäällä, ja yhdennellätoista hetkellä sen lehdelle piirrettiin uusi nimi. Ilo oli enkeleillä, sillä Paimen painoi lampaan rintaansa vasten, Isä sulki helmaansa katuvan, armoa pyytävän lapsen.
Seurasi juhlallinen hiljaisuus. Sitte Manne sen keskeytti lausuen:
— Minä olen paljon ajatellut, mitä joku päivä sitte sanoit minulle.
Riennä, Helvi, hae nyt toiset!
Vähäistä myöhemmin lamppu oli sytytetty ja kaikki koossa, isäntä, Samuli, Helvi ja emäntäkin, joka tuotiin sohvalle makaamaan. Samulin muodosta ei voinut huomata, mitä mahdollisesti mielessä liikkui, mutta emäntä itki, ja isännän huulet vavahtelivat kuin hillitystä tuskasta. Vaan vuoteen pylvääseen nojautuneena seisoi Helvi, tyynenä, kirkkain katsein. Hän oli viettänyt unohtumattoman hetken, joka katkaisi odan kuolemalta ja sen tuottamalta murheelta.
Manne ojentihe omaisiansa kohden.
— Antakaa minulle anteeksi… kaikki, — hän lausui heille.
Ja sitte erikseen isällensä:
— Isä, antakaa anteeksi, mitä olen rikkonut!
Silloin puhkesi voimakas mies äänekkäisiin nyyhkytyksiin, vaipuen poikansa vuoteen yli.