— Anna sinäkin anteeksi minulle! Voi poikani, ainoani, josta miestä toivoin…
Samulin pää painui syvään alas, mutta yhä hän istui nurean näköisenä ja vaiti.
— Minun velkani on suurempi, isä, — virkkoi Manne hiljaa, kiinnittäen häneen totisen katseensa. — Minä olen jo antanut anteeksi. Mutta yhtä minä pyydän: älkää, isä, milloinkaan tarjotko väkeviä kellekään!
— Sen lupaan… En juo enkä tarjoa tippaakaan enää. Mutta tämä Samuli, onneton Samuli…
— Tule isän ja äidin vanhuuden turvaksi, kun minä en voi, — kuiskasi
Manne, kurkottaen kättänsä veljelleen.
Samuli katsoi pois, mutisten: — Mitä minusta…
Silloin Helvi liikahti, kuten äkillisen mielijohteen vaatimana.
— Minäkin pyydän jotakin, — sanoi hän, silmät innosta säihkyvinä. — Antakaa Samulille Manta vaimoksi ja omaa maata raadettavaksi, niin hänestä tulee kunnon mies, joka kerran kunnialla hoitaa Saukkolaa!
Samuli kohotti päänsä tuijottaen Helviä ikäänkuin hän ei olisi ymmärtänyt, mitä kuuli, ja toiset vaikenivat kuin salaman iskeminä. Mutta Helvi kumartui Mannen puoleen, kuiskaten: — Pyydä sinäkin Samulin tähden, jos tiedät, mitä rakkaus voi! Teet hyvän työn, joka kantaa hedelmät muistoksesi, kun olet poissa!
Mitä tapahtui seuraavina hetkinä hiljaisessa huoneessa kuolevan vuoteen ympärillä, sen näki yksin Jumala ja ne valkoiset enkelit, jotka voimakkaasti kolkuttivat kovien sydänten oville. Se vaan talossa tiedettiin, että Helvi neiti yksinään riensi ulos talvi-illan pimeyteen ja palasi Suviahon Mantan kanssa. He menivät yhdessä Mannen huoneeseen, sitte ovi suljettiin jälleen, ja sisältä kuului ainoastaan kuiskaavaa puhetta ja itkun nyyhkytyksiä.