Manta oli langennut polvilleen isännän ja emännän eteen.
— Minä en ansaitse niin suurta hyvyyttä, — sopersi hän. — Huono, kurja tyttö minä olen; mutta Herra Jumala tietää, että minä tahdon koettaa korjata mitä olen tehnyt…
Ankara sana pyöri emännän kalpeilla huulilla, mutta hän oli liian voipunut sitä lausuaksensa. Samassa häntä kohtasi katse Mannen syvään painuneista, omituisesti kiiltävistä silmistä, ja katkeruus suli haikeaan huokaukseen.
— Nouse ylös, tyttö, — virkkoi isäntä Mantalle. — Sinä olet nyt talon tuleva miniä. Minä teen, mitä en koskaan olisi tehnyt muualla kuin Mannen kuolinvuoteen ääressä: — ja hän yhdisti kaksi vapisevaa kättä, Samulin ja Mantan.
Nyt oli mitta täysi Samulillekin. Nyyhkyttäen, pää alas painuneena hän kätteli ja kiitti jokaista järjestään. Vaan isänsä eteen hän pysähtyi sanoen jurolla tavallaan: — Mitä tämä anteeksipyynnöistä paranisi? Minä lupaan Mannen kuullen saman kuin tekin, isä… etten väkeviä enää suuhuni pane enkä huoneisiini tuo. Minustakin pitää vielä tulla ihminen.
— Jumalan avulla, — lisäsi Helvi, ilon loiste silmissään. — Nyt on kaikki hyvin. Mutta annetaan jo Mannelle lepoa…
— Niin, minä olen väsynyt, — kuiskasi nuorukainen. — Tule tänne,
Helvi, laulamaan; minä nukkuisin…
Helvi istui vuoteen laidalle, ja Manne loi häneen katseensa, täynnä rakkautta ja kirkastettua rauhaa.
— Olenko tehnyt, mitä minun tuli? — kuiskasi hän.
— Olet, olet. Nuku suloisesti…