Hän alkoi virren: "Sun haltuus, rakas Isäni". Ympärilläolijat yhtyivät siihen, ja kohta kuului sama sävel kaikuna tuvastakin, johon väki oli kerääntynyt.
"— — Siis omas ota huomahas, en pelkää sinun suojassas — —"
Manne ummisti silmänsä kuten onnellinen lapsi, joka öisen matkan alkaessa uinahtaa isän käsivarsille. Niin hän lepäsi tunti tunnilta omaistensa valvoessa. Vasta aamulla, auringon ensi säteiden mukana, saapui hiljainen kutsu kotiin.
XII
Aluksi Helvistä tuntui, kuin hänen työnsä Saukkolassa nyt olisi ollut lopussa ja hänen olisi pitänyt palata Helsinkiin jälleen. Mutta pian hän huomasi olevansa hyvin tarpeellinen vielä Mannen hautajaisten ja Samulin kuulutuksen jälkeenkin, sillä monet kovat mielenliikutukset olivat heikontaneet emäntää, ja hän tarvitsi nyt jos koskaan varovaista hoitoa ja lepoa taloushuolten ajatuksista. Nyt oli myöskin kylvöaika suotuisin Jumalan sanan siemenelle. Surevat vanhemmat kaipasivat lohdutusta, Samuli tukea ja Manta monenlaisia neuvoja ja hellää, vakavaa ohjausta. Talon koko väki kuunteli mielellänsä, kun Helvi iltasin luki heille ääneen luvun raamatusta, ja Suviahon mökissä hän oli aina sydämellisesti tervetullut vieras. Sitäpaitsi häntä välistä haettiin edemmäksikin pitäjälle katsomaan sairaita ja antamaan opastusta heidän hoitamisessaan. Vaikutusala laajeni ja rikastui, ja Helvi kiitti Jumalaa siitä, sillä täten hän jaksoi tyynenä kantaa surua, säilyttäen rohkean mielen ja iloisen luottamuksen. Hän käsitti, ettei vielä ollut aika lähteä; mutta huhtikuun puolivälistä hänelle oli tarjottu viransijaisuus eräässä valmistavassa koulussa Helsingissä, ja silloin, jos Jumala sen salli, hän tahtoi palata kotiin ottaakseen työn vastaan. Olihan hän jo saanut koko joukon harjoitusta sairaiden hoitamisessa, sekä muiden johdolla että omin päin. Nyt tuntui houkuttelevalta jälleen nauttia herttaisesta kotielämästä, koetella voimiansa koulutyössä ja samalla ansaita sen verran rahaa, että riitti kaikenlaisiin omiin tarpeisiin, muun muassa englanninkielen oppimiseen, jota hän lähinnä tarvitsi tulevaa kutsumustansa varten. Ensiokin oli kirjoittanut hankkineensa pienen väliaikaisen toimen, apulaispaikan kirjastossa. Kuinka hauska, että Helvinkään ei enää tarvinnut jäädä kokonaan riippuvaiseksi kasvattivanhempien varoista!
Kaikki oli Jumala hyvin asettanut, kaikkea hän rakkaudessa johti väkevällä kädellään. Turvallisin mielin Helvi sen tunsi, kun hän ajatteli omaa elämäänsä ja tarkkasi mitä ympärillä tapahtui. Mannen kuolemakin — kuinka rikas ihanista hedelmistä, vaikka katkerien kyynelten oli täytynyt kasvua kastella! Se oli totta, mitä hän oli lukenut sisar Sannin laulukirjasta:
"Kyynelkylvöstä lohdutus,
rukouksiimme vastaus…"
Niin, Herran oma vastaus, viisain ja parhain, vaikka ihmismieli toista oli toivonut, toisin suunnitellut.
Mutta yksityisen surun viihtyessä ja sydänten hiljetessä löysi Saukkolan saloillekin toinen murhe tiensä, koko Suomen yhteinen, suuri ja raskas. Sillä juuri niinä aikoina se myrsky tuli, joka lain kalliopohjaakin tärisytti, uhaten hävityksen turmaa kansan kaikelle kalleimmalle. Helsingissä hermostunut tuska valtasi mielet; siellä pidettiin kokouksia, pukeuduttiin mustiin, kannettiin kukkia patsaan juurelle… Sen Helvi luki sanomalehdistä. Mutta lumisissa metsissä ja kimaltelevilla lakeuksilla vallitsi näennäisesti sama rauha kuin ennenkin. Tupaan astuessa vaan huomasi asukasten kiireisemmin keräytyvän postilaukun ympärille; tarkasti kuunneltiin sitte ääneenlukijaa, vaihdettiin huoaten muutama sana ja käytiin taas äänettöminä jokapäiväisiin toimiin, jonkun eksyneen kyyneleen tipahtaessa ahavoittuneille poskille. Ei laulua, ei väentungosta, ei mielenosotuksia; ainoastaan kankeiden sormien hartaasti piirtämiä koukeroita anomuspaperille ja sydämen syvää, sanatonta kärsimystä.
Ensio kirjoitti tähän aikaan hyvin tiheään, pitkiä kirjeitä pelkistä valtiollisista asioista, joista hän arvasi Helvin haluavan tietoja, tai omista ajatuksistaan, joita olot herättivät. Tuntui, kuin hän olisi unohtanut kaiken muun ja uppoutunut yksinomaan maansa murheeseen. Hän valitti, että luvut eivät tahtoneet luistaa, vaikka hän kyllä käsitti kansan koettelemusten oikeastaan velvoittavan yksityisiä entistä uutterampaan työhön. Lähetystutkimuksensa hän oli syrjäyttänyt ja sen sijaan muodostanut Raition, Auteron ja muutaman muun toverin kanssa rukouspiirin, joka pari kertaa viikossa kokoontui lyhyeksi hetkeksi kantamaan synnyinmaan kohtaloa Kaikkivaltiaan istuimen eteen.