— Me olemme anoneet kansamme syntejä anteeksi, — kirjoitti hän kerran. — Me olemme rukoilleet, että Herra tekisi puhdistustyönsä yksityisten sydämissä, meidänkin omissa sydämissämme, ja sitte kirkastaisi itsensä koko kansassa. Jokainen meidän pienessä joukossamme on varmasti vakuutettu siitä, ettei Herran kansa voi hukkua. Mielemme hehkuvat innosta käydä Herran sanansaattajina työhön kansamme keskuuteen. Kun Niilo Raitio viime kerralla rukoili ääneen, pyysi hän hartaasti, että Herra siten käyttäisi elämäämme. Vaan tiedätkö, Helvi, mitä minä silloin muistin? Johtui yhtäkkiä mieleeni se "liitto", jonka Irja sisko kerran monta vuotta takaperin tahtoi kanssamme solmia Honkaharjulla. Vieläkö muistat sitä? Hän ehdotti, että lupaisimme elää Suomelle yksin; mutta liitosta ei tullutkaan mitään, kun sinä ajattelit lähetyskutsumusta etkä sen tähden suostunut. Sinä onnellinen, joka jo silloin ymmärsit kysyä Herran tahtoa! Mutta nyt minäkin olen vähitellen oppinut ottamaan sitä lukuun, ja siksi en yhtynyt Niilon rukoukseen, vaikka se olikin paljon enemmän oikeutettu kuin meidän aikomamme lapsellinen lupaus. Sen sijaan minä koetin sydämessäni sanoa: "Tapahtukoon, Herra, tahtosi!" Haluni minulla kyllä on selvillä, aivan selvillä, mutta tiedäthän, etteivät nuoruuden toiveet aina toteudu eikä tie kulje oman suunnitelmamme mukaan. —
Helvi ei tietänyt mitä ajatella tämän kirjeen johdosta. Ensimmäisen kerran Ensio ilmaisi, joskin peitetyin sanoin, että hän oli tuuminut mahdollisuutta ruveta lähetyssaarnaajaksi. Mutta samalla näkyi selvästi, että se oli hänelle raskas uhri, johon hän ainoastaan käskystä oli valmis alistumaan, eikä sydämen vapaa halu. Ension kanta oli: "Minä lähden, jos Herra vaatii"; vaan Helvin: "Minä lähden, jos Herra sallii". Miten tästä oli sopusointu syntyvä, jos heidän tiensä olivat määrätyt yhtymään?
Taas värähti kautta Helvin sydämen: ehkei se olekaan Herran tarkoitus! Vaan toiselta puolen: eikö Ensio kuitenkin ollut askel askelelta tullut lähetysasiaa likemmäksi, vaikkei hän vielä ollut päämäärään päässyt? Suuret kysymykset eivät hetkessä selvene. Soihan hänen kirjeestänsä jo aivan toisenlainen sävel kuin esimerkiksi Irjan; ja Herra kyllä voi täydellisesti päättää alkamansa työn.
Irja, hän oli ihan kiihkossa. Helvin täytyi hymyillä katsellessaan kirjettä, joka viimeksi oli hänelle saapunut. Sen sisällys oli niin hänen tapaisensa, paikoin lapsellinen ja ajattelematon sekä innostunut ylenmääräisyyteen asti, mutta samalla syvää tunnetta uhkuva, herttainen ja hellä.
— Minä olin niin suuttunut, että olisin tahtonut purra niitä ihmisiä, — vakuutti hän. — Saatuani Suomettaren minä itkin pitkin päivää, tuhrasin ranskanvihkoni ja kirjoitin isälle, että tahdoin heti matkustaa kotia. Vasta illalla minä muistin Jumalaa, ja silloin itkin uudestaan, vaikka toisesta syystä. Ajattelin, ettei minulla ollut uskoa eikä Jeesuksen rakkautta ensinkään, kun voin olla niin onneton, katkera ja kärsimätön. Et sinä, Helvi, ainakaan olisi sillä tavalla käyttäytynyt. Minä rukoilin Jumalalta anteeksi ja pyysin, että hän muuttaisi sydämeni; mutta en tiedä, olenko tullut vähääkään viisaammaksi ja paremmaksi. Rakastattekohan te tyynet ihmiset isänmaata niin paljon kuin minä? Minusta tuntuu, kuin ei kukaan muu saattaisi käsittää sitä kuohua, joka minulla on povessani, sitä tuskan, raivon, innon ja rakkauden sekoitusta. Vieläkö sinä, Helvi, voit ajatella ainaista eroa omasta maasta? Minä kuolisin, jos minun täytyisi. En tiedä, kuinka kestän toukokuun loppuun asti, koko tämän pitkän ajan, jonka isä ja äiti tahtoisivat minun vielä viipymään täällä. Jospa oppisin sydämessäni sanomaan niinkuin sinä: "Herra minun voimani". Katso, minunhan pitäisi täällä todistaa koko käytökselläni, että olen Jeesuksen oma, onnellinen, tyyni ja hyvä, kuten hänen opetuslastensa tulee olla, enkä minä osaa. Kyllä se lienee niin, Helvi, että sinä rakastat Jumalaa paljon, paljon enemmän kuin minä, mutta minä rakastan syntymämaata hehkuvammin ja tulisemmin. Eikä sekään tunne voi olla väärä, sillä sen siemen on ijankaikkisesta isänkodista. Minä tahdon vaan rukoilla, että Herra sen pyhittää sydämessäni ja kasvattaa minut hyödylliseksi kansani tyttäreksi. —
Helvi pysähtyi miettiväisenä niihin lauseisiin. Rakastiko hän todellakin isänmaata vähemmän kuin Irja? Ei suinkaan; hänen rakkautensa tuli vaan toisella tavalla ilmi. Yhtä paljon hänen sydämensä vuoti verta Suomen kärsiessä, vaikka hän harvemmin puhui siitä ihmisille ja useammin Jumalalle, työskennellen edelleen hiljaa jokapäiväisissä toimissaan, kuten kansa hänen ympärillänsä. Ei hän tosin tuntenut mitään halua "purra" maansa sortajia — Helvi naurahti sitä ajatellessaan — hän tiesi päinvastoin rukoilleensa heidän puolestansa. Mutta mistä oli enemmän hedelmäin toivoa, sokeasta suuttumuksestako vai vetoamisesta siihen Jumalaan, joka valtiastenkin sydämiä johtaa kuin vesipuroja? Hänen lähetysharrastuksensa ja halunsa pakanamaille ei myöskään mitenkään ollut vähentynyt äskeisten tapausten tähden; sillä eikö Suomen kansa nyt juuri tarvinnutkin vielä entistä enemmän sitä erityistä siunausta, minkä Herran tahdon ehdoton noudattaminen tuottaa? Niin se oli, Helvi oli varma siitä. Lähetyssaarnaajanahan yhtä hyvin oli välillisesti palveleva maatansa kuin Irja suoranaisessa työssä kotona. Rakas pikku Irja tulisine tunteineen — hän vaan ei käsittänyt sitä vielä. Mutta Ensio sen ymmärsi varmaan…
Kuta enemmän kaupunkiin palaamisen aika läheni, sitä enemmän Helvi taas alkoi Ensiota muistaa ja kaivata. Ei ollut hänen lempensä suinkaan kuollut, se oli vaan keveästi uinahtanut yön varjojen levitessä yli sydämen ja taivaan tähtien tuikkiessa viihdytystä. Hän tahtoi kuitenkin pysyä lujana paikallansa loppuun asti, vaikka usein heräsikin halu lähteä kotiin aiottua päivää aikaisemmin. Kerran se oli jo vähällä voittaa hänet, kun Ensiokin kysyi, eikö hänen olisi mahdollista tulla. Piti näet huhtikuun alussa erään etevän puhujan, yhden maailman kristillisen ylioppilasliikkeen johtajista, saapua Helsinkiin. Ainoastaan pari viikkoa ennen määräaikaa Helvin olisi tarvinnut lähteä Saukkolasta, saadakseen hänen esitelmiänsä kuulla. Palvelustyttö oli jo ihan terve ja emäntä ylhäällä… mutta Samulin häät piti pidettämän vasta huhtikuussa. Ei se käynyt päinsä, Helvin täytyi jäädä tätiänsä auttamaan. Jumala kyllä voi suoda hänelle sanansa kautta yhtä suuren siunauksen ilman vierasta puhujaakin, kun hän kerran valitsi yksinäisyyden juuri Herran tahtoa täyttääkseen; eikä taas ollut oikeutta Ension tähden lähteä… ei, ei. Ja Helvi voitti kiusauksen ja jäi alalleen.
Vihdoin joutui se kevätpäivä, joksi matka oli määrätty. Polle ajettiin portaitten eteen; Helvi oli valmiina matkapuvussansa, ja setä itse varustelihe saattamaan häntä asemalle. Helviä aivan liikutti se rakkaus ja kiitollisuus, joka kaikkien puolelta ilmeni jäähyväishetkellä. Täti, joka ennen oli tiukasti laskenut jokaista menoerää, kantoi hänelle koko korillisen parhaita eväitä ja syleili ja kiitti häntä itkusilmin. Vastavihityt Manta ja Samuli seisoivat reen luona vierekkäin. Samulin tunteita ilmaisivat ainoastaan ystävällinen katse ja kömpelö kädenpuristus, mutta Manta sanoi Helviä Herran enkeliksi ja vuodatti viljalta kyyneleitä. Kaikki, ketkä väestä olivat kotosalla, keräytyivät ulos jättämään hyvästi rakkaalle neidille, joka oli ollut niin hyvä jokaista kohtaan. Helvin omiin silmiinkin kyyneleet nousivat. Kun Polle nykäisi reen liikkeelle ja hän sedän vieressä istuen heilutti jääneille nenäliinaansa, tunsi hän, ettei hän kaipauksetta eronnut Saukkolasta. Kuinka se oli mahdollista?
"Minä käyn edelläsi ja teen sinulle koleat tasaiseksi", sanoo Herra.
"Minä johdatan sinua ja tyydytän nälkäsi erämaassakin".
Hautojen luo pysähdyttiin jälleen, kuten Helvin tullessa Saukkolaan. Ei nyt enää nietos niitä kätkenyt eikä härmä hopeoinnut ympäröivien puitten oksia. Tosin oli vielä jotenkin paljo lunta maassa, mutta päivä oli paistanut kummut paljaiksi, ja leppoisa tuuli tuuditteli koivuja, joissa jo kevään nuoret nesteet uutta elämää uhkuivat. Tuntui kuin luonnonkin kevät olisi empien tehnyt tuloa idän takatalvea surevaan Suomeen; mutta sen henkäys liikkui kuitenkin ilmassa, sen täytyi tulla, ja ylhäällä jo viserteli sen airut, pikku leivonen, riemuisan toivon kirkkaita säveliä…