Toivoa Suomen keväästä, toivoa ijäisen kevään koitosta niille, jotka täällä nukkuivat maahan kätkettynä taivaan toukona…
Tulijat seisattuivat sen kummun luo, jonka alle he viimeksi olivat rakkaan vainajan peittäneet. Helvi huomasi nyt ensi kerran, että sedän vankka varsi oli alkanut käydä kumaraksi. Hän seisoi siinä haudan vieressä totisena, äänetönnä, syvän huokauksen puhjetessa rinnasta silloin tällöin. Suuresti hän oli muuttunut Mannen kuoleman johdosta. Hän oli rakastanut poikaansa enemmän kuin karkeasta pinnasta päättäen voi arvatakaan, ja Mannen muisto viittasi häntä lakkaamatta ylöspäin. Hänen surunsa oli pyhä suru, jota ei saanut häiritä, Sen tähden Helvi ainoastaan hiljaa silitti kumpua jäähyväisiksi ja siirtyi pois äitinsä haudalle, jättäen sedän yksin.
Uneksivana hänen katseensa lepäsi ristin kultakirjaimissa. Oliko hän ollut uskollinen? Paljon oli tapahtunut Saukkolassa näinä kuukausina, jotka hän siellä oli viettänyt, ei ainoastaan ulkonaisessa suhteessa, vaan sisällisessäkin. Uudet, salatut voimat olivat alkaneet vaikuttaa, tehden työtänsä hitaasti ja hiljaa, mutta yhtä varmasti kuin edistyvä kevät ulkona luonnossa. Voima oli Herran; mutta eikö Helvi hänen armostaan ollut saanut sitä välittää ja panna liikkeelle? "Ei se ole mitään, joka kylvää, eikä se, joka kastelee, vaan Jumala, joka kasvun antaa." Kiitos hänelle kuitenkin onnesta olla mukana työssä! Olihan Helvi rehellisesti tahtonut, ja Herra katsoo yksin uskollisuutta.
Pitkä taipale oli vielä jäljellä: "Ole uskollinen kuolemaan asti!" Mutta tällä hetkellä Helvi ei mitään pelkoa tuntenut, sillä hän oli kokenut sen Herran apua, joka "nostaa, kantaa ja pelastaa". Siunaten vähässä hän viittasi suurempaan, sinne, mihin Helvi tahtoi rientää…
Nyt setä häntä kutsui; oli jo aika lähteä. Vielä kerran katse ristin lauseeseen —
— Äiti, minä tahdon! — hän kuiskasi. — Jää hyvästi, me kohtaamme toisemme ylösnousemisen aamuna!
XIII
Kuinka oli suloista olla kotona jälleen! Helvistä ei Helsinki ollut koskaan näyttänyt niin kauniilta kuin nyt, ei huoneet niin kodikkailta, ei setä ja täti Lind niin ystävällisiltä eikä Ensio niin herttaiselta. Päivällinenkin maistui matkan jälkeen paremmalta kuin moniin aikoihin, ja iltapuolella Helvi oikein heittäysi vapaaksi kaikesta nauttimaan.
Ension kanssa hän silloin lähti kävelylle puistoon. Täällä kaupungissa huomasi paljon selvemmin kuin maalla, että kevät oli käsissä. Lunta oli tuskin nimeksi enää, meren jää oli harmaa ja hajoamaisillaan, ja koko luonto Helvin mielestä eli ja riemuitsi. Ihmiset vaan kulkivat vakavina surupuvuissansa. Kaukana oli vielä se kevät, jota he hartaimmin odottivat.
— Tiedätkö, Helvi, — alkoi Ensio, kun he olivat poikenneet rantatielle, — minulla on paljo kertomista sinulle. Tuntuu kuin en voisi olla puhumatta, sillä mehän olemme aina olleet ystäviä.