— Kiitos, siitä, Ensio, — sanoi Helvi loistavin silmin.
— Viime viikot ovat olleet ihmeelliset… Hän vaikeni hetkeksi miettiväisenä, ikäänkuin muistellen niiden tapahtumia, mutta jatkoi kohta jälleen: — Et ole kuullut, minkä voimakkaan herätyksen amerikkalaisen puhujan käynti sai aikaan. Sinä kirjoitit, että Saukkolassa suru valmisti tietä Herralle, ja minä luulen, että täällä maan yhteinen murhe oli laajoissa piireissä vaikuttanut samaa. Tiedän tovereita, jotka nyt ovat alkaneet toden teolla etsiä, tiedän toisia, jotka Herra vieraamme kautta saattoi selvyyteen. Monet horjuvaiset päättivät astua ratkaisevan askeleen kokonaan — ja niiden joukossa olen minäkin, Helvi…
— Mutta olethan sinä ollut Herran oma jo kauvan!
— Olen, tavallaan. Ja kuitenkin tämä askel oli välttämätön, sillä sydämeni oli puolinainen ja rauhaton. Sanoinhan sen sinulle jo viime keväänä, kerran, muistatko — kun pyysin sinua rukoilemaan puolestani. Nyt on erotusvuori poissa, nyt olen vapaa.
— En ymmärrä sinua. Mikä on poissa?
— Katsos, minulla oli oma tahtoni, joka riippui enemmän muusta kuin Jumalasta. Koetin rukoilla, että Herran tahto tapahtuisi, mutta sisimmässä sydämessäni oma itsekäs tahtoni murtumatta hallitsi ja johti suunnitelmiani. Aavistin, vaan en käsittänyt vaaraa, ennenkuin sen Herran antamassa valossa näin; ja nyt olen jättänyt kaikki hänen käsiinsä, antautunut hänelle kokonaan, tulkoon mikä tulee. Sen jälkeen olen saanut rauhan.
— Koskiko oma tahtosi lähetysasiaa, sitä, mistä kirjoitit minulle? — rohkeni Helvi sykkivin sydämin kysyä.
— Osittain kyllä, sillä suhteeni siihen aukaisi silmäni, luoden valkeutta yli kaiken muunkin. Mutta se tapahtui toisella tavalla kuin voisi luulla. Toveripiirissäni on niitä, jotka juuri tänä aikana ovat heränneet ajattelemaan, että Herra mahdollisesti heitä kutsuisi työhön pakanamaille; minulle päinvastoin selvisi, ettei paikkani ole siellä.
Säpsähtäen kuten puukonpistosta Helvi kohotti kysyvät silmänsä Ensioon, ja vaivoin hilliten mielenliikutustansa hän sai soperretuksi:
— Mitä… mitenkä niin?